Mama Longhorn: Let It Run

Soit Se Silti

Toisten mielestä trio on kokoonpanoista toimivin, beatleseja oli neljä ja rollareita taas viisi, mutta porilainen Mama Longhorn pistää tällä saralla selvästi paremmaksi. Yhtyeessä on näet saman verran jäseniä kuin Slipknotissa, tosin musiikillisesti nämä kaksi yhdeksänhenkistä ryhmää eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan.

Tietysti Mama Longhornin afrobeatilla ryyditetty funkahtava pop on käynyt tutuksi jo mm. Barry Primus -sinkun groovaavalla avulla, joten kolmannen pitkäsoiton avainaskelmerkit olivat jo ennakkoon tiedossa. Albumin saa avata toinen sinkkuraita, Island After Island, joka kiistatta lakaisee pöydät, lattiat ja tiskit puhtaiksi kaikesta turhasta ja tarpeettomasta. Let It Run seisoo levyn kannessa, ja tämä pitkäsarvi antaa toden totta omille ja toisten jaloille kyytiä.

Kuuluisa svengi on kuin luonnostaan kohdillaan, rytmipuoli myllää torvien sun muiden seurassa ja noin 40 minuutin annos taikalientä on tismalleen sopiva, jotta pimeän talven aiheuttamat oireet saadaan kadotettua. Mama Longhornin auringonpaisteinen voima ja juuri sopivan vallaton soundi saavat tammikuisen räntäsateenkin näyttämään lupaavalta, eivätkä positiiviset vibat katoa minnekään edes silloin, kun tempo laskeutuu ja soundi muuttuu eksoottisella tavalla öisemmäksi.

Sinkut ovat itse asiassa levyn lyhimmät raidat, ankkurina toimivan Oxygen Runsin jolkotellessa lähes 12 minuutin matkan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään väsähtänyt loppulenkki, vaikka lentoon lähteminen kestääkin normaalia pidempään. Tässä on kysymys jännitteistä ja siitä hienon hienosta rajasta, jolloin ensivilkaisulla kenties pieniltäkin vaikuttavat äänet rakentuvat itseään suurempaan muotoon. Biisissä tapahtuu jatkuvasti jotain pientä, mikä pätee myös muihin raitoihin ja siinä piilee samalla Mama Longhornin vaarallisin ase. Tässä ryhmässä on yhdeksän jäsentä, joista jokaisella on merkittävä roolinsa, eivätkä sovituksetkaan petä, vaikka raitoja on helpompi kuvata runsaiksi kuin vain oleellisimman sisältäviksi.