Lappländer & Ancylus: Veden varaan

Luola

Lappländer & Ancylus ovat jo kumpainenkin tuttuja tekijöitä omien tuotostensa kautta. Lappländerin, eli Janne Lappalaisen, viimevuotinen Loppu ja alku -albumi oli sanalla sanoen vavahduttava trippi ambientin kaukaisiin planeettajärjestelmiin. Ancylus, eli Visa Uotila, on niin ikään luonut elektronista musiikkia jo yli kahden vuosikymmenen ajan.

Veden varaan -albumi on mielestäni enemmänkin splittijulkaisu, kuin varsinainen yhteistyön tulos, vaikka toki yksi levyn viidestä raidasta onkin kreditoitu Lappländer & Ancylus -nimelle. Mukana on kolme Lappländerin teosta, sekä yksi Ancylusin kappale, mutta Ancylusin ainoa oma raita on kestoltaan hieman lähemmäs varttituntia ulottuva. Eli näiltä osin puntit ovat hyvinkin tasoissa.

Ensinnä kuultavat Lappländerin raidat ovat enemmänkin päiväsaikaan johdattelevia, elektronisten äänimaisemien ja kirkkaampien säteiden välähdyksiä. Veikeästi tronmaisten äänihippusten kanssa ilman rytmin orjuutta pelaileva Pinnan alla osuu lähimmäs yöaikaa, vaikka mukana on myös Yösoutu-niminen numero. Ja minkälainen tuo Yösoutu onkaan? Nyt taidetaan olla soutelemassa ennemminkin Spree-joella David Bowien kanssa, kuin missään Kallaveden tienoilla.

Avantgarden suuntaan sohaiseva avaus Nous hauki puuhun laulamahan on oletettavasti innoittunut Aaro Hellaakosken runosta, mutta kuinka lienevät vanhat jumalat Ukosta eteenpäin sopeutua näihin sfääreihin. Ancylusin ääniteos Vedenväki onkin selvästi sukulainen juuri tämän raidan kanssa ja yhdessä nämä kaksi numeroa rakentavat eräänlaiset kehykset ja ulkomuurin. En voi kyllin korostaa Ancylusin katedraalimaisten äänten majesteetillisuutta, minkä ansiosta miltei vartin mittainen jättiteos tuntuu toistuvasti loppuvan kesken. Vedenväki on myös kokonaisuuden urbaanein ja modernein numero, joka ei vain flirttaile tulevan kanssa, vaan hyppää rohkeasti huomisen digivirtojen sekaan.

Albumin sulkee Lappländer & Ancylus -kaksikon ainoa varsinainen yhteisteos, seitsemän ja puolen minuutin mittainen Yksi tuhansista järvistä, joka kieltämättä osaa tuoda yhteen duon soundit, tavat ja keinot. Seesteinen raita kuulostaa samaan aikaan kummaltakin vanhemmaltaan – sekä hieman joltain muulta, kuten yhteisten lasten kuuluukin. Toiveikkaaksi tulkitsemieni äänimaisemien myötä on helppo lipua hiljaisuuteen, jonka voi jälleen katkaista albumin ensimmäisellä raidalla. Tämä on näet juuri niitä ambient-levyjä, joita voi kuunnella periaatteessa loputtomasti, niin vahvat siteet meillä ihmisillä on yhä vetten maailmoihin.