Einvigi: Sielulintu

Inverse Records

Sielulintu lehahti ihmeteltäväkseni jo marraskuun puolella, kun albumin nimibiisi sai sinkkuna pohtimaan eri genrejen väliin jääviä villejä ketoja. Folk-rockin heleitä soundeja, metallin mustempaa kylkeä, sekä progehtavan rockin yhteenliittymään kutsuttiin blackgazeksi, mikä sopi post-metalliseen ilmaisuun kieltämättä hyvin.

Nyt pyörittelen käsissäni ihka oikeaa fyysistä pitkäsoittoa, jonka salat tuntuvat samaan aikaan ikiaikaisilta ja jotenkin tulevaisuudesta tähän päivään putkahtaneilta. Kuuden biisin joukko on kuin fantasiakirjoista napattu: nipun jokaisella lenkillä on oma, selkeä persoonansa, tarkoituksensa ja tarkemmin tutkittuna myös omat heikkoutensa. Avainkysymys kuuluukin: nivoutuuko yksilöistä voittava ryhmä?

Musiikissa yksi merkittävä tavoite ja voima on mielestäni tasapaino. Sielulintu tuntuu kaikin puolin tasapainoiselta, ehyeltä ja täydeltä albumilta, vaikka kyseessä on vasta bändin esikoispitkäsoitto. Olisin suonut muun materiaalin nousevan tarttuvuuskyvyltään samaan luokkaan em. sinkun kanssa, mutta Sielulintu-kappale edustaakin näemmä koko kattauksen keveämpää laitaa.

Ilmavammat osuudet tuntuvat jo olevan kohdillaan, mutta äärimetallin mustuuden nitominen hetkittäin suorastaan kuulaaseen materiaaliin tuottaa jatkuvasti ongelmia. Ainakin allekirjoittaneelle. Synty ja Alttarille sisältävät kumpainenkin ensiluokkaisia ainesosia, mutta ääripäiden välissä on yksinkertaisesti liikaa ilmaa, etäisyyttä ja avaruutta. Vasta ankkuriraita Korven yllä tanssivat taivaan tulet saa mielestäni palaset loksahtamaan lopullisesti paikoilleen, kun mittaa on riittävästi ja pintaan pääsevät vaihteeksi eeppisemmät folk-tuulet.