Verona: Vaihtuvat perspektiivit

Texicalli Records

Verona on puolentoista vuoden aikana julkaissut sinkkuja, joista jokainen on jäänyt elämään ja kummittelemaan ainakin allekirjoittaneen mielen sopukoihin. Modernit rytmit, lausutut rivit ja übercoolit soundit ovat huomioitavia elementtejä. Olennaisia ovat myös monitulkintaiset tarinat, joissa usein hallitsevaksi teemaksi kasvaa yksinäisyys. Joko yksinäisiä ollaan kurjina, hylättyinä tai sivuun jättäytyneinä, tai sitten suhde on kääntynyt yksinpuheluksi, jossa kumppani on kääntynyt vastapuoleksi.

Sinkuista kaikki ovat mahtuneet mukaan, ja miksi eivät olisi, sillä niiden kertoma tarina muodostaa albumin selkärangasta merkittävän osan. Odotus/Toivo esitteli jo kesällä 2019 akustiselektronisen tavan luoda modernia poppia, jossa tunteet myrskyävät viileiden äänipintojen yllä – eikä biisiä edes räjäytetty väreiksi lopussa, kuten olisi voinut olettaa. Ikkuna pelaili samoilla palasilla, antaen pimeille voimille hetkeksi vapauden. Yhä oman materiaalinsa kirjoittava Maruska Verona antoi tuolloin laulunsa hallita karuja painajaispopin tiluksia, mutta tämäkään ei kertonut vielä kaikkea.

Sisaruksiinsa verrattuna keväinen sinkkuraita Mantra oli jopa tavalliseksi luokiteltava moderni pop-kappale, jonka rytmi osoitteli jälleen tanssilattian puolelle. Positiivisuus loisti yhä poissaolollaan, mutta mitäpä tuosta kun biisi loisti kaikin tavoin jo muutenkin. Uusin sinkku, Yksityinen, jatkaa tutuilla uomilla. Tanssilattian syke, helposti korvaan tarttuvat kuviot, sekä rakkauden taistelukentistä kertovat lyriikat, joissa avoin sota on muuttunut poteroissa kyykkimiseen.

Sinkkusuoran vahvuus kantaa, mutta Verona on lähtenyt rohkeasti leikkimään koko albumiformaatin muodon kanssa. Levyllä on kolme puhuttua osuutta, joiden yhteismitta ei ole minuuttiakaan. Nämä raidat ovat: VE, RO sekä tietysti vielä NA. Spoken word on vaikea instrumentti, mutta etenkin albumin keskikohdan RO tuo tietysti mieleen eräänkin Monty Pythonin – ilahduttava yllätys tämäkin.

Muodon rasituskestävyyttä koettelevat myös puheosuus VE:n jälkeen kuultava intromainen Puu, sekä Ingrid, jonka koen eräänlaiseksi outroksi, Vääristyneet äänet ja hidastunut vauhti tuovat mieleen hiljalleen pysähtyvän koneen, aivan kuin Veronan pitkäsoitto vain kirskahtelisi viime metrinsä väsyneenä, uupuneena, kaikesta henkisestä painolastistaan vapautuneena.

Onko minua huijattu, kun sinkkujen johtama joukko ei kestä edes puolta tuntia? Ei nyt niinkään, sillä Verona on luonut kappaleistaan itsenäisen teoksen, joka lienee tarina yhden rakkauden loppupäivistä.