Bad Sauna: Olen rikas kun minulla on teidät

All That Plazz

Esikoislevy on aina suuri kynnys, jonka jälkeen bändin maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Bad Saunan kohdalla on jo vilauteltu ’rockin pelastaja’ -korttia, aivan kuin rock olisi missään pulassa. Puheissa on tosin perää siltä kantilta, että bändin esikoisalbumi on ehdottomasti huomioitava tapaus.

Ensinnäkin Bad Sauna on osunut sinkuillaan kerran toisensa jälkeen keskelle maalialuetta. Erinomainen Moon sun rokkaili ja rollasi jyrkällä ysäriotteella, viskaten kehään aina yhtä ajatonta kuusari garagea. Samaa tahkoa kiertää vähintäänkin yhtä erinomainen Haluun pois, jossa tosin melankoliaa kammetaan rahdun brittiläisemmin ja kierto on pari piirua kierompaa. Itse oikeutettu pitkäsoiton avaaja on kuitenkin loppukesästä maisemaan rysähtänyt Niin kuin se ennen oli, joka pelasti rockkesän koronalta jälkimmäisen vuosipuoliskon tarttuvimmalla indierockpaahdolla. Yhdistely hallitaan, mutta seassa on vähintäänkin riittävästi omia eväitä, ettei tarvitse kuunnella kateellisten huutelua.

Rock on reen nimi, ja eri vuosikymmenet pinoutuvat ja limittyvät ongelmitta, kun angloamerikkalaista runkoa rikastetaan suomalaisen rockin lyhyemmällä historialla. Napakampien sinkkubiisien lisäksi levyltä löytyy peräti viisi yli viisiminuuttista teosta, joista kornihkosti nimetty Rakkaus on huume pamauttaa tauluun lähes seitsemän minuuttia. Toisaalta voiko Brian Jonestown Massacrea edes lyhyemmän kaavan kautta coveroida?

Alkuun osa jäteistä haki kieltämättä paikkaansa, mutta jopa kiekon sulkeva slovari Olen rikas sillä minulla on teidät on löytänyt paikkansa saattoraitana hiljaisuuteen. Sunnuntaimelankoliakin on osa rockin suurta tarinaa. Hey Girl on tahollaan se weezerein numero, jolla bändi antaa itsensä leijua hetken korkeammalla, ja hakaneulaa pään läpi painava Paskat jää kiteyttää olennaisen blitzkrieg-punkista alle kahteen minuuttiin.

Paljon on sanottu, mutta onko tämä täydellinen rocklevy? Ei, mutta Bad Sauna on selvästi löytänyt ne askelmerkit, jotka nuori Apulanta ja paineista vapaa The Hives jossain vaiheessa hukkasivat. On klisheistä nostaa jälleen kerran esiin se, että ’tämä nyt on vasta debyytti’, mutta siinäkin vanhassa viisaudessa on kummasti perää. Kymmenen raitaa ja reilusti päälle kolme varttia olisi voitu tiivistää dynamiittiseksi EP-levyksi, mutta mielestäni maailma kaipasi juuri nyt parhaiten vinyyliformaatissa toimivaa annosta kunnon särörockia ja melodista räimerollia.