Kostamus: Toisella puolella

Omakustanne

Suomalaisen rock-musiikin pelastajaksi ilmoittautuva Kostamus vietti hiljaiseloa lähes koko 10-luvun, kunnes Uni silmäni sulje -sinkku viimein rikkoi hiljaisuuden vuoden 2019 lopulla. Alkuvuodesta julkaistu Polut-sinkku siirsi bändin poprockin lähemmäs elektronista ja kauemmas kansallisromanttisista sävyistä, herättäen vain entistäkin enemmän kysymyksiä. Yllättävintä mielestäni on kuitenkin se, että kumpikaan em. sinkura ei ole mahtunut uudelle albumille.

Toisella puolella -pitkäsoitto on muiltakin osin hämmentävä ja erilaisia ajatuksia herättävä kokonaisuus, jonka kappalemateriaali kuulostaa samaan aikaan hurjan hajanaiselta ja soundillisesti yhtenevältä. Kostamus omaa näet siinä määrin vahvan ja persoonallisen soundin, että jokaisen siivun tunnistaa välittömästi trion tekeleeksi. Kierrokset käyvät ja kone hyrrää, mutta mitä löytyykään peltien alta?

Saatesanoissa heitetään kai puolitosissaan kehään NWOFHM-termi. Heavyn kanssahan tällä ei ole juuri mitään tekemistä, vaikka kitarat raskaasti soivatkin, mutta niin ne soivat toisinaan Kentilläkin. Rytmipuolella suora pusku on myös tuttua, tosin nämäkin juonteet viittaavat enemmänkin ysärin altsu-möyrintään, kuin kasarin niittitouhuihin.

Osa-alue jolla on tapahtunut selvintä edistystä, on tekstityspuoli, jolla käsitellään enimmäkseen sydänsuruja ja elon muita kipukohtia. Toki Lupaus on rakkaudentunnustus, mutta jopa nyt oman onnen arvoa korostetaan muiden epäonnella ja typeryyksillä. Lemmentunnustus on tahollaan myös Kannel, jonka lyriikat antavat jo naiiviusvaroituksia, mutta Kaisa onnistuu pitämään paletin kasassa.

Olenko siis kuullut suomalaisen rockin tulevaisuuden? En nyt sanoisi ihan niinkään, enkä myöskään löisi vielä ristiä rockin haudalle, sillä todellisuudessa uusi sukupolvi korvaa aina edellisen. Niin rockin, kuin kaikkien muidenkin genrejen kohdalla. Nautin kuitenkin täysin siemauksin Keinun melankoliasta ja Ei se mitään -raidan jykevistä soundeista, jotka osaavat pelata menneen ja tulevan välillä.