Oenos: Musta III

Omakustanne

Oenos on kieltämättä onnistunut luomaan mielenkiintoisen konseptin, joka ei tunnu väljähtyneen rahtuakaan. Ideahan on kaikessa neroudessaan yksinkertainen: tehdään post-metal kappaleita, joita on innoittanut viini. Ja biisin nimihän on tietysti aina kyseisen viinin nimi, joten kuulija voi itsekin yrittää asettua helposti oikeaan tunnelmaan noutamalla otsikoiden mukaiset nautintojuomat.

Tällä kertaa viinit ovat peräisin Etelä-Afrikasta, Kataloniasta, Unkarista, Kreikasta ja Israelista, mutta enemmän tässä voi kuulla makuja kuin mitään tiettyjä maantieteellisiä paikkoja. Eli keskitytään makuihin ja tunnelmiin.

Potkua on monenlaista, mutta itse pidän hitaammin korventavasta materiaalista. Niinpä Bock asettuu lähes 8 minuutin mitassaan leijumaan yläpuolelleni kuin vogonien rakennuslaivasto – eli täydellisesti. Uhkaavaa ja massiivista, mutta ei kuitenkaan millään tavoin tukahduttavaa. Samoja post-metalin syvempiä aallokoita tutkiskelee mielestäni Pics, josta saattaisin hyvinkin suosia raskaamman puoleisen pääruoan kyljessä, tai oikein pitkiksi venyvissä illanistujaisissa.

Melodisemmassa, melankolisemmassa ja rauhallisemmassa laidassa osastoa rajapyykki on eittämättä Alma, jonka ääressä sopii vajota syvemmälle aatoksiin ja sohvan pehmusteisiin. Päätösraidan vastakohdaksi nousee albumin avaava Nebukadnesar, joka aiheuttaa taatusti päänsärkyä joillekin maistelijoille. Nyt kynnetään näet äärimetallin mustia pellonkulmia sellaisella voimalla, että taatusti potkii – ehkä jo liikaakin. Kankkusta tarjoaa myös Perafita, jossa täytyy olla melkoisesti luonnetta ja täyteläisyyttä, kun näin raastava metallisiivu on saatu syntymään.

Konsepti on kiistatta kiehtova ja vaikka Musta III ei albumina nouse kenties suosikikseni, tulen nappaamaan tästäkin setistä pari tarjoiluehdotusta. Sludgen luonteikkuutta, doomin uhkaa ja post-metalin kaavoista vapauttavaa voimaa – kyllä näillä eväillä aina keskustelua herättävän kokonaisuuden saa aikaiseksi.