KO:MI: We Said We Didn't Know but We Knew

Soliti

KO:MI on helsinkiläisen multi-instrumentalisti Sanna Komin sooloprojekti, joka venyttää perinteiseksi mielletyn popin rajoja, jopa sen laveimmilla tulkinnoilla. Komi on tuttu tekijä mm. Pintandwefall, Kynnet ja Cats of Transnistria -yhtyeistä, mutta soolona hän liikkuu aivan omissa sfääreissään.

Askarruttavasti nimetty We Said We Didn't Know but We Knew pisti ainakin minut melkoiseen pinteeseen, sillä en ole oikein vieläkään perillä siitä, minkälainen albumi tämä lopulta on. Toki ilahduin ja ihastuin jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla Komin tapaan laulaa, säveltää ja värittää teoksensa mitä ihmeellisimmin sovituksin, mutta yhä vain tunnun löytävän levystä uusia kulmia, yksityiskohtia ja tasoja.

Tiedän että edellä sanottu nostaa monella ’tekotaiteellisuus-hälyttimet’ pärisemään, mutta ei tässä ole kyse siitäkään. We Said We Didn't Know but We Knew on kyllä hetkittäin mutkikas kuin Brian Wilsonin rakennelmat, se soi hauraan heleästi ja ilmavasti flirtaten dream popin ja taiteellisemman folkin kanssa, mutta silti nämä siivet eivät laskeudu yhdellekään em. tasanteelle. Eivät ainakaan pitkäksi aikaa.

Otetaan esimerkiksi Invisible Invicible. Yksinkertainen taustakuvio kaikuu folkkia, mutkikkaat ja nopeat vokaalit ovat kuin peilimaailmasta löytyneen Björkin kaikuja: tunnistettavia, mutta täysin tunnistamattomia. Lyriikat kolahtelevat kuin jäät kokkaan, kauniin ja rujon käydessä piiritanssiaan hypnoottiseksi äityvän kuvion kasvaessa lopussa orkesterin kokoiseksi messuksi. Ja silti biisi on tavallaan pieni, tarttuva ja popahtava. Joskus sanoilla on vaikea kuvata musiikin kaltaista taidetta, tämä on yksi niistä hetkistä.

Avauksena kuultava I'll Find My Own Way valittiin uusimmaksi sinkuksi, enkä ihmettele moista, sillä ohjelmanjulistusmainen numero on täynnä energiaa ja kaiketi tyytymättömyyttäkin. Mutta negatiivinen käännetään positiiviseksi ja mantramainen hokema voimaannutti ainakin allekirjoittanutta. Yksi solmukohta on mielestäni myös folkahtava balladi Seven Things jolla vokaaleissa kuullaan myös miesääntä.

Materiaali on kautta linjan vavahduttavan upeaa, mutta myös toteutus hakee vertaistaan. Viulujen ja elektronisten elementtien rinnalla loistavat etenkin Suvi Linnovaaran klarinetti ja huilu, sekä Saara Viikan kaihoisa sello, muita osasia mitenkään vähättelemättä. Levy esittää kysymyksiä, ajatuksia, toteamuksia ja toiveita, mutta Komi ei lähde saarnaamaan tarpeettoman tuimasti tornistaan. Planeettamme asiat eivät ole parhain päin, emmekä me tee tarpeeksi sen auttamiseksi, etenkään jos kaikki on jatkuvasti hedelmätöntä vastakkainasettelua, mutta ankkuriraita Where We Are antaa sentään hohdetta taivaanrantaan.

Onko KO:MI luonut yhden vuoden kotimaisista merkkialbumeista, johon tulevia asioita tullaan vertaamaan? Kilpailu on tänä vuonna poikkeuksellisen kovaa, mutta paikka kärkijoukoissa on mielestäni jo tässä vaiheessa selviö.