Oona Kapari: Maailmojen murheet

Kuohu Records

Aiemmin äänittäjänä ja miksaajana kannuksia ansainnut Oona Kapari käynnisti soolouransa aiemmin tänä vuonna Läpikuultava-sinkulla, joka sai nopeasti jatkoa Ruumiinosat-sinkusta. Biisikaksikko osoitti kyllä kiistatta Kaparin kyvyt biisinkirjoittajana, mutta kuinka rahkeet riittävät albumimitassa?

Lähdetään liikkeelle positiivisista kulmista. Maailmojen murheet -pitkäsoitto on yhdeksän raidan ja reilun puolen tunnin mitassaan optimaalinen annos modernisti kolahtelevaa ja naksahtelevaa poppia, jossa vokaalit toisinaan lauletaan, toisinaan taas lausutaan. Albumilla hiljaisuus voittaa miellyttävän usein metelin, rauhallisuus selättää tarpeettoman nopeuden, ja tarkat huomiot ovat tärkeämpiä kuin suuremmat linjat.

Aluksi Hymyile pistää biisijoukosta esiin kuin valheellinen hymy iloisten juhlijoiden ryhmäkuvassa, eikä Uudestaan ja uudestaan tunnu löytävän omaa itseään oikeastaan koskaan. Tuomiota ei kannata kuitenkaan julistaa etuajassa, sillä palaset ovat osa kokonaisuutta ja nimenomaan kokonaisuutena Kaparin debyyttialbumi käy täysillä sylintereillä.

Mitäpä olisi Sadepilvi em. raitojen välissä ilman karmejaan, yhdessä kappaleet näet muodostavat albumin tuiki tärkeän keskiselänteen. Alkupuolella Aina takkuinen on viittä vaille täydellinen avausraita ja Antti Aution kanssa esitetty Aurinko ja maa on sekin mitä upein tarina, jossa tarinan roolit jaetaan normaalia suuremmille kappaleille.

On täysin makuasia, hajoaako Maailmojen murheet jo tarpeettomankin laajalle alalle, mutta jos levy tuntuukin hetkittäin hajanaiselta, on se toisaalta rikkaiden löydösten aarreaitta. Albumille kannattaakin antaa aikaa ja todella kuunnella sen pieniäkin ääniä sekä hetkiä, jotka saattavat alkuun vaikuttaa vähäpätöisemmiltä.