Jarkko Martikainen: Ystävien taloissa

Kun Jarkko Martikainen julkaisi peräkkäin jo kolmannen perinteisempää ja populaarimpaa ilmaisua edustaneen albuminsa Aina auki, se tie alkoi tuntua loppuun käydyltä. Olihan akustisemman ilmaisun kauttakin edustanut nimenomaan levytrilogia Rakkaus-Toivo-Usko. Ystävien taloissa todistaa kuitenkin, että hiukan eri suuntaan viilattuna polku toimii edelleen. Martikainen antaa äänen ja huomiota hylätyille taloille, uusperheen limboon jääneelle lapselle, omaa polkuaan elämässä kulkeville ja muille vähemmistöille. Kehityksen jarruvaunut otetaan hampaisiin uhkarohkeasti, onhan kokonaisen ihmisryhmän vaikuttimien arviointi useinkin vain arviointia.

Ja jos tarkkoja ollaan, Ystävien taloissa on nimenomaan kolmas peräkkäinen pitkäsoitto Luotetut miehet -kokoonpanon kanssa. Ja sen viimeisten sointujen vaiettua on helppo todeta, että taiteilijuus itsessään ohjaa Martikaisen musiikkia siten, että levykäiset eivät ole toistensa veljiä.

Albumin julkaisusyksynä 50 vuotta täyttänyt artisti on Ystävien taloissa ajoittain henkilökohtaisempi ja musiikillisesti raskaampi kuin kertaakaan soolourallaan. Kauko Röyhkän kanssa kirjoitettu Laiturilla, varmaksi hitiksi jossain toisessa maailmassa yltävä Elän yhä kuin pellossa ja komea päätösraita Aina jotain jää leijuttavat omakohtaisuutta päänsä päällä. Raskassävyiset Suomi-neidon puolustaja ja Hyvä poika olisivat voineet olla myöhempien aikojen YUP-levyilläkin.

Martikaisen soolouraa leimannut empatia on läsnä myös Ystävien taloissa, mutta palapeliin on palannut tarinallisiakin elementtejä: Tutustuttiin Tukholmaan on moderni nyökkäys Junnu Vainion ulkomaarellestyskuvauksille. Mörri-Wilson sekä Hullu Max laittavat Yhdysvaltain ja Venäjän lapsiaikuishallitsijoina asiat puolestaan siihen malliin, että Helvetti on täällä.

Röyhkän kanssa tehdyn harvinaisen sävellys- ja sanoitusyhteistyön lisäksi mukana on vielä harvinaisempi ratkaisu Martikais-levyillä: Votkaa ja suolasieniä on oivallinen, reipastempoinen käännösversio 1900-luvun alussa vaikuttaneen amerikkalaisen blues- ja jazz-laulaja-lauluntekijä Wesley “Kid” Wilsonin Gimme a Pigfoot (and a Bottle of Beer) -juomalaulusta, jonka ovat levyttäneet myös esimerkiksi Bessie Smith, Billie Holiday, Nina Simone ja Count Basie.

Harmittavalta ja selkeältä kauneusvirheeltä ei kuitenkaan vältytä. Dramaturgian päälle aina ymmärtäneeltä taiteilijalta levyn ainoan slovarin sijoittaminen kakkosraidaksi on erikoinen veto. Duran Duranin sytkärinheiluttajaballadia muistuttava Laiturilla ei muutenkaan löydä paikkaansa ystävien taloista. Ehkä erillinen single olisi ollut luonteva ratkaisu, edellisvuonna julkaistun Soita isälle, Helena -kappaleen tyyliin. Tärkeintä on kuitenkin se, että viisikymppinen näyttäisi olevan uusi kolmekymppinen. Ystävien taloissa potkitaan muutakin kuin kivijalkaa. Rauhanomaisesti, tietenkin.