The Holy: Mono Freedom

Playground Music

Mitäpä jos ihmiset vain poistuisivat tältä pallolta? Jos kaikki vain pakkaisivat tavaransa ja suuntaisivat raketeilla kohti lähintä mustaa aukkoa, ja sitä kautta oletettavammin vieläkin kauemmas? Mitä silloin tapahtuisi toisaalla ihmisille ja heidän taakseen jättämälle planeetalle, sen luonnolle? Kuinka kaikki korjaantuisi – jos korjaantuisi?

Mono Freedom on mielenkiintoinen teemalevy, sillä se ei rakenna mitään synkkiä dystopioita, vaan pohtii näitä asioita positiivisesti, niin ihmiskunnan taakseen jättämän maailman kuin itse lähtijöidenkin kulmista tarkasteltuna. Tunteet ovat suuria ja kertomus valtava, sekä samaan aikaan ihmisen kokoinen.

The Holy ei saarnaa, vaan kertoo omalla, modernin rockin kielellään, kuinka asiat voisivat tapahtua. Yhtyeen rock on aiheeseen sopivasti ajatonta, elektronisen rockin, post-punkin ja toisinaan hieman kraut rockinkin noustessa johtavaan asemaan. Takova I Don’t Know kasvaa huimaksi pinaakkeliksi, kenties jopa koko albumin korkealentoisimmaksi numeroksi, mutta ehkä tärkeämpi kipale kuullaan heti perään, kun Love Is Just a Word That We Use nostaa jalkaa kaasulta. Tämä balladinkaltainen ei ole sokerissa upotettu irtonumero, vaan se tuiki tärkeä suvanto, joka jakaa pitkäsoiton johdonmukaisesti kahteen lohkoon.

Alkupuolen suuria kappaleita ovat eittämättä sinkuiksikin valjastetut The Rocket Song, ja jylhästi soiva ja sielua kouraiseva Twilight of the Idiots. Kumpikin näistä on brucespringsteenmaisella tavalla suuria rockbiisejä, joiden soundi- ja tyylipakit ovat osin peräisin kuitenkin uudelta vuosituhannelta, oletettavammin jostain Brittein saarten suunnilta. Unohtaa ei voi myöskään saksalaisten 70-luvun motorik-taitureiden ja kraut-velhojen perintöä.

Jälkimmäisellä puoliskolla johtotähdeksi kohoaa mielestäni rahdun enemmän konevoimaan nojaava Dada Love, joka osaa piilotella päävalttikorttiaan ensimmäisen minuutin ajan, niinpä kun biisi lähtee täyteen vauhtiin, on se sitten menoa. Kokonaisuuden kummallisin ja irrallisin numero, ainakin soundiensa puolesta, on puolestaan Museum of Modern Hearts. Ankkuriraidaksi osuva ja kaihoisassa maalailussaan ainoa oikea päätös upealle levylle.