Dorothy Polonium: Psychoccult

Omakustanne

Vajaa kolme vuotta sitten jyväskyläläinen Dorothy Polonium synkisteli vielä rockmetallin tummemmalla poskella, kun esikoispitkäsoitto Tales by the Pyre aurasi tietä persoonalliselle bändille. Nyt on toisen kierroksen aika ja meno on muuttunut monta astetta metallisemmaksi, poissa ovat grungen murinat ja satunnaiset goottivivahteet, tilalle ovat tulleet äärimetallin mäiske ja raaemmat vokaalit.

Okei, eihän se siirtymä aivan noin järisyttävä lopulta ole, mutta kun Serpentinen käheä karjunta ja kirkuminen läsähtävät ensi kertaa kaiuttimista eetteriin, oli ainakin allekirjoittanut hämillään. Sama rytyytys jatkuu myös muilla siivuilla, vaikka melodisuus onkin yhä mukana kaavassa. Murder of Crows onkin osin melodisin palanen kiekolla, mutta nytkin läsnä ovat myös raakaa raaemmat vokaalit antamassa lisäväriä.

Onko tuota väriä jo liikaa? Itse vastaisin hieman empien myöntävästi, koska DP tuntuu osin menettäneen jotain merkittävää kaiken lisätyn metallin ja puristelun keskellä. Tai ehkä se olen minä, joka ei vain osaa suhtautua muutokseen positiivisesti. Ongelmia aiheuttaa myös materiaalin kauniisti sanottuna lavea paletti, sillä melodisen rockin valtavirran vierestä on pitkä matka metallihelvettien syövereihin – ja nämä kummatkin sijaitsevat toisinaan kyynäretäisyydellä toisistaan.

Niin tai näin, Psychoccult on kaikkea muuta kuin ’ihan kiva’ metallikiekko. Se mätkii poskille, potkii takamuksille ja taluttaa tylysti tukasta, etenkin silloin kun odottaa silottelua. Mielenkiintoinen on myös soundimaailma, joka näennäisestä rankkuudestaan huolimasta on oikeasti erittäin selkeä ja monisyinen. Yhtye ei ole sortunut helppoihin ja halpoihin ratkaisuihin oikeastaan missään vaiheessa, mikä ainakin erottaa sen lukuisista kilpakumppaneista.