Swan Christy: Julian

Black Lotus

Monien mielestä kaikki mitä musiikissa voi tehdä on jo tehty ainakin kertaalleen, mutta kreikkalainen Swan Christy horjuttaa tuota totuudeksikin väitettyä näkemystä rankasti uutukaisellaan. Balkanin nelikko on levytysuransa alusta lähtien vuodesta 1998 kulkenut täysin omia polkujaan, ja jokainen kolmesta edellisestä pitkäsoitosta on pyyhkinyt aikaisemmin katetun pöydän jälleen puhtaaksi. Kun debyyttilevyllä One With The Swan yhtyeen musiikkia saattoi kuvata gootti metalliksi, toi toinen pitkäsoitto Today Died Yesterday tullessaan sinfonisia ja progressiivisiakin vaikutteita. Black Is The White Color vei nämä elementit äärimmilleen, joten suuntaa piti taas vaihtaa. Uudella Julian levyllä ei ole lainkaan rumpuja tai bassokitaraa, ja kitaraakin kuullaan ainoastaan avausraidalla – koneita ja koskettimia löytyy sitten vastaavasti kaikkien muidenkin edestä.

Comedy/Drama on juuri sopivan hullu aloituskappale, joka rakentuu akustisen kitaran ja sinne tänne polveilevan vokalisoinnin varaan. Äärimmäisen minimalistinen ja käännöksissään jyrkkä äänimaailma tuo lähinnä mieleen belgialaisen dEUSin, ja senkin vain parin mutkan kautta. Samplatulle harmonikalle, koskettimille ja runsaalle konearsenaalille rakennetaan seuraavana soiva Second Opinion, jonka tarttuvuus on miltei hypnoottista. Pääasiallinen vokalisti Kostas Makris saa oman suuren hetkensä kun kolmas raita But... That Was Before nousee hitaasti pelkän pianon ja laulun varassa yhä korkeammalle. Harvoin olen kuullut kenenkään laulavan näin lämpimällä sekä vahvalla äänellä, ja kun sävelmän suruun rakentuva kauneus vaatii saa mies sydänverensäkin valumaan kappaleen edestä. Puolivälin kliimaksissa mukaan astuvat hetkeksi sekvensserit ja koneet, jotka kuitenkin nopeasti väistyvät takaisin taka-alalle.

Sci-fi elokuvien soundtrackit mieleen nostava instrumentaali Great Day, Great Day pitää yllä kaunista jatkumoa avartaen taivaita yläpuolella, kunnes Pure Inspiration vaihtaa tempoa nopeampaan. Tämä kummallisen äkkiväärä, mutta samalla levyn ehkä suorin viisu henkii taustoissaan Radioheadin Kid A aikoja ottaen mukavasti eroa ympärillään oleviin sävellyksiin. Radioheadin mieleentuovista maisemista matkataan kanaalin yli saksan puolelle kun Old Man’s Ego esittelee hauskasti enemmän Kraftwerkmaista seutua. Tämä on samalla ainoa kappale jonka levyn kansista ja puoliksi koneista vastaava herra Spiros Pagiatakis on säveltänyt, ja vaikka biisi on rakenteiltaan konemaisen jäykkä hengittää se silti orgaanisuutta ja lämpöä.

Singlebiisiksi valittu, hetkellisesti jopa normaalilta balladilta kuulostava Julian Just Died rakentuu jälleen Makriksen karismaattisen äänen sekä lähes kaiken sävellystyön tehneen Iraklis Gialatsisdiksen koskettimien vetovoimaan. Välillä tempoa viedään eteenpäin hauskasti ’pätkivillä’ koneilla, jotka aikaansaavat ihmeellisen liukuvan vaikutelman. Erittäin kapealla äänialalla liikkuva Sense And Posibilities kuulostaa ensin aiemman toistolta, mutta miltei monotoniseksi käyvä konesäksätys osoittautuu pidemmän päälle vangitsevan kiehtovaksi. Päätöksenä soiva instrumentaali The Audition ynnää tehdyn taipaleen onnistuneesti runsaiden efektien värittämällä äänimaisemallaan.

Avantgardea, art rockia, jotain muuta – mitä? Kukapa osaisi sanoa mitä tämä musiikki on, mutta joka tapauksessa kokonaisuus on kauniisti rakennettu ja yllättävissä käännöksissäänkin harmoninen. Tämä on nerokasta musiikkia musiikin perinteisten rajojen tuolta puolen.