Seksihullut: Vain unessa kärsimys loppuu

If Society / Joteskii Groteskii / Arska Porista

Seksihullut on veivannut räkäistä kitarapunkkiaan jo vuodesta 2007, eikä aikojen alussa luotua kaavaa ole lähdetty sen radikaalimmin päivittelemään vuosien saatossa. Eli taas väännetään tuttua tahkoa, mutta kiistatta välineet ovat vuosien saatossa hioutuneet kelpo terään. Seksihullut vuosimallia 2020 onkin jo monipuoliseksi ja moneen pystyväksi kasvanut yhtye, joka osaa yllättää kuulijansa.

Pitkäsoitolle on päätynyt tällä erää ’vain’ neljätoista raitaa, joiden kokonaismitta asettuu lähelle puolta tuntia. Laatustandardit ovat kuitenkin korkeat, eikä näistä löydy paria kummasti karkaavaa sipaisua lukuun ottamatta varsinaisia huteja. Bluesrockin ja raivoisan punkin toisiinsa pulttaava Krapulassa töihin pistää arvioijasedän nupin pyörimään vinhasti, eikä sinkkubiisi Hei paska ainakaan vähennä törmäyksiä. Tietysti tässä ärsytetään tahallaan, mutta sitähän Seksihullut on tehnyt alusta saakka.

Punkista otetaan kuitenkin selvää pesäeroa joillain raidoilla, joista uuden aallon harjalla rauhallisemmin venyttelevä Ovesta sisään sulkee levyn kuin nuori Röyhkä konsanaan. Onhan se toisaalta ärsyttävää, kun eteiseen pyrkiessä valokatkaisija toimisi, kassi ei tippuisi olkapäältä kyynärvarteen ja avaimetkaan pelaisivat kerrankin saumatta. Toisessa päässä kiekon starttaava Huviakku liikkuu samoissa melankolisen sumuisissa sfääreissä, joissa vain kellutaan hiljalleen eteenpäin arjen tympäännyttävässä virrassa. Sanottakoon samalla, että kumpikin biisi lukeutuu selvästi albumikokonaisuuden terävimpiin kärkiin.

Alun ja lopun välissä kolhitaan ja tönitään lisää, ja etenkin Suomen tsekatuin ja totuuksia latova Jätkien visio upottavat melodiansa syvälle korvakäytävään. Kiukkuisempi Ongelmia säällä ja vielä edellistäkin kitkerämpi Juoppo jäävät niin ikään mieleen jo kerrasta, eikä jälkimmäisen särinäksi puristettu soolo-osuuden kaltainen voisi kiteyttää kertojan fatalismia osuvammin.

Punkin, rockin, punkrockin, uuden aallon ja entistä vapaamman ilmaisun keitos on nostanut kummasti orkesterin ilmaisun tasoa. En voi kylliksi nostaa hattua pääasiallisen vokalistin, Sirpa Järvenpään, rouhealle ulosannille, mutta samalla bändin jokainen muusikko ansaitsee huomionsa. Kokoonpano rokkaa ja Vain unessa kärsimys loppuu -albumi on kokonaisuutena tutustumisen arvoinen, myös normaalisti punkkia vierastaville. Antakaa siis ryhmälle mahdollisuus, jos otsikko aiheuttaakin mahdollisesti närästystä.