Julkaistu: 06.01.2004
Arvostelija: Mika Roth
Black Lotus
Yhdysvaltalainen Acheron on julistanut saatanallista sanomaansa brutaalin black/death metallin keinoin jo täydet 15 vuotta, ja vähän päällekin. Bändiä voi kuitenkin pitää täysin yhden miehen visiona sillä alusta alkaen tämä nykyään triona toimiva yhtye on totellut vain yhtä johtajaa - Vincent Crowleyta. Kun mies jätti edellisen yhtyeensä Nocturnuksen hän lähti etsimään äärimmäistä tapaa ilmaista itseään. Yhdistettyään voimansa Peter H. Gilmoren kanssa, joka on ’alan’ pioneereja syntyi Acheron. Vuosien kuluessa miehistö Crowleyn ympärillä vaihtui mutta kohu ryhmän ympärillä pysyi vakiona, etenkin koska yhteydet Church Of Sataniin olivat hyvin läheiset. Crowley sai etenkin TV-papit niskoilleen ja miestä nimitettiinkin ”amerikan kaikkein pahimmaksi ja vaarallisemmaksi rock-muusikoksi”. Viimein 90-luvun lopulla Crowley hieman yllättäen otti ja hajoitti yhtyeensä ja irtisanoutui julkisesti Church Of Satanista. Mutta eipä vanha kehno kauan jaksanut levossa pysyä, ja jo 2001 Acheron oli jälleen koossa.
Black Lotus Recordsin nyt julkaisema Rebirth: Metamorphosis Into Godhood on ensimmäinen levy hajoamisen jälkeen, ja nyt mukana on ’perinteisen’ vihtahousun ylistyksen lisäksi myös huomattavasti enemmän okkultistista materiaalia – näyttää siltä että Mr. Crowley on päättänyt hieman laajentaa näkökantaansa, mutta yhä saate päätyy sanoihin Ad Maiorem Satanae Gloriam!, joten mitä enemmän asiat muuttuvat...
Musiikillisesti Acheron on päivittänyt soundiaan ja joillain aiemmilla levyillä suurtakin osaa esittäneet koskettimet on nyt hylätty täydellisesti. Kaikki soitanto perustuu perinteiseen kitara-basso-rummut akseliin, ilmaisun muistuttaessa paikoin melkoisesti 80-luvun thrashia ja varhaisimpia Pohjois-Amerikkalaisia black bändejä. Crowley hoitaa yhä laulut basson ohella, mutta puhepuolesta vastaa rumpali Kyle Severn. Kitaran varressa on jo vuodesta 1996 hommaa hoitanut Michael Estes, jonka rujo mutta tekninen soitanto sopii bändin soundiin kuin neitsyt luostariin.
Levyllä on parin lyhyemmän intron lisäksi seitsemän varsinaista raitaa, mutta mittaa on silti kertynyt reippaasti yli 50 minuuttia – eli kappaleet ovat melkoisia möhkäleitä. Venyneet minuutit tuntuvat etenkin loppulevyllä kevyenä taisteluväsymyksenä, kun menokin vielä laantuu viimeisillä raidoilla. Suonet otsasta katkaisee kuitenkin päätös’kappale’ The 9th Gate, joka ei muodostu mistään muusta kuin ärsyttävän korkeasta vinkuvasta äänestä ja etäisistä kellojen kalkkeista. Onko raita sitten jonkin sortin vitsi, sitä en tiedä – itseäni ei kyllä naurattanut. Vahvimmillaan yhtye on ensimmäisellä varsinaisella raidalla Church Of One ja neljäntenä raitana tärähtävällä Bow Before Me rykäisyllä. Näillä iskuilla Acheron lunastaa monia löysempiä kohtia ja nostaa arvosanan keskiverto kolmeen tähteen.
Acheron nojaa musiikissaan vahvasti retro blackiin, ja vain aika näyttää onko tämän kaltaiselle metallille vielä tilausta. Hyvinhän trio lohkonsa hallitsee, mutta olisin kyllä odottanut edes jonkinlaista askelta johonkin uuteen suuntaan – no onneksi äijät eivät lähteneet juoksemaan Norja-blackin perään, se olisi ollut jo alentavaa.
