Peter Pam: Cosmic Prison Planet

Omakustanne

Peter Pam löi allekirjoittaneen polvilleen vajaa kaksi vuotta sitten, kun samaan aikaan bilettävä ja murjottava Flat Moon Rising teki kaikkea kummaa rockin saralla. Siinä digitoitiin Queenia Tronin maailmaan, annettiin sega-soundien törmätä 60-, -90 ja 10-lukujen kulmiin, eikä garage rosoa ja rockin vaarallisuutta ainakaan unohdettu nurkkiin lojumaan.

Nyt on koittanut esikoisalbumin aika, ja kiekko lähtee kelpo kiitoon jo The Last Man on Earthin voimin. Franz Ferdinandia taiten lainaava Tiptop Heart on kuitenkin se todellinen bileidenkäynnistäjä, jonka jälkeen joko lasketaan lukua tai lampaita. Rockin DNA:n avainpareilla leikittelee myös Pop 21, joka jää raivostuttavan/ihastuttavan nopeasti soimaan korvien väliin, eikä menoa haittaa edes se, että mittaa melankoliselle menorockille kertyy lähemmäs kuusi minuuttia.

Peter Pam tekee rockin suurten ja mahtavien tutkimustyötä usein, sillä monista biiseistä voi kuulla periaatteessa vaikutteita, mutta ryhmä ei koskaan jää kiinni suorasta varkaudesta. Eivätkä ne beatlesit ja rollaritkaan varsinaisesti neitseellisillä mailla astelleet aikoinaan, joten en näe tässä mitään ongelmaa.

I.C.U. on levyn keskelle unohtunut intro, jonka jälkeen soiva The Eye olisi voinut vaikka avata albumin. Eipä olisi intro tuntunut niin turhalta – vai oliko tämä juuri se haluttu vaikutus? Niin tai näin, albumia ennakkoon mainostaneet sinkut kannattaa ottaa myös haltuun, etenkin paksuilla koskettimilla ja räkäisellä soundilla varustettu Synthetic Man.

Peter Pam leikittelee tulella, kuulijoilla ja soundeillaan, mutta napakasti nimetty Cosmic Prison Planet iskee kuin Forbidden Planet – joko rakastat sitä, tai vihaat sitä. Harmi että pari pientä kauneusvirhettä rokottivat viidennen tähden pois, mutta jääpähän varaa petraamiseen.