Absolute Key: Puut kantavat valoa

Soit Se Silti

Mikä on varsinaisesti ottaen musiikkia, mikä taas ns. korkeampaa taidetta ja koska lyriikat ovat jo runoutta? Mm. noita kysymyksiä pohdin ja pyörittelin, kun kuuntelin Absolute Keyn sinkkua Lepää vain unessa. Ambientin, kolisevan industrialin ja Kielo Kärkkäisen lausumien lyriikoiden yhdistelmästä nousi eittämättä mieleen pioneeriyhtye Throbbing Gristle, mutta Absolute Keyn kuvassa oli jo sinkun perusteella enemmän syvyyttä ja pohjoista voimaa.

Nyt olen kuunnellut jo jonkin aikaa Absolute Keyn uutta albumia, enkä vieläkään osaa antaa yksiselitteisiä vastauksia arvion alussa esitettyihin kysymyksiin. Mitä siis tehdä törmätessäsi uuteen, erilaiseen ja sääntöjä rikkovaan äänitaiteeseen? Vastaus on yksinkertainen: luota korviisi ja kuuntele sydäntäsi.

Hakkaavalla tahdilla varustettu Unohdettu polkuja, jotka ovat kasvaneet umpeen on em. sinkun tavoin lähinnä keskieurooppalaista EBM-maailmaa, tosin tanssilattioille ei tehdä sen kummempia myönnytyksiä, mutta yllättäen lausuttu saksan kieli rakentaa siltoja kansojen välille.

Fragmentoituneempi Minä näin puun on avausraitana melkoinen koetinkivi, sillä kerroksellinen ja erittäin ’epämusikaalinen’ numero on ambientin ja industrialin hiljaista ja korutonta liittoa. Kuusiminuuttinen jätti ei kuitenkaan anna periksi, muodon kehittyessä ja kehien tiukentuessa. Samaa uhkarohkeaa syöksyä kohti tuntematonta on myös Eino Leinon Hyvä on hiihtäjän hiihdellä -julistus, joka nappaa tutun runon ja rakentaa siitä orgaanisen teollisuuskompleksin.

En usko, että runoa voi koskaan täysin ymmärtää sen kirjoittajan näkökulmasta. Eikä moista ehkä pidäkään tapahtua, sillä niin runous kuin musiikkikin elää kuulijastaan. Tämän omista tulkinnoista, tunnoista ja ajatuksista, joiden kautta äänet ja sanat voivat elää ikuisuudesta ikuisuuteen. Monet kysymykset jäävät vastaamatta, mutta samalla kuulija johdatetaan moneen ainutlaatuiseen paikkaan.