Neil Young: Homegrown

Neil Young sairastui 1970-luvulla huippulauluntekijöiden luulotautiin omasta kaikkivoipaisuudestaan. Mies onkin kaivellut arkistoistaan tuolta ajalta julkaisemattomia valmiita albumeja, eikä loppua tunnu näkyvän. Edellinen arkistoherkku Hitchhiker oli äänitetty 1976 ja Homegrown esittelee hyllytetyn albumin vuosien 1974 ja 1975 taitteesta. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että pelkästään vuonna 1975 Neil Young päätyi julkaisemaan peräti kaksi huippulevyä (Tonight’s the Night ja Zuma) ja heinäkuussa 1974 ilmestyi vähintään niiden veroinen On the Beach.

Hitchhiker päätyi laatikon pohjalle, koska Young piti sitä liian sumuisena: huumeilla oli osuutta äänitysasiaan. Homegrown koki saman kohtalon, koska ystäville tehty gallup puolsi raskaampaa Tonight’s the Night -albumia ja Homegrown oli lisäksi liian henkilökohtainen: 45 vuotta myöhässä meillä on pyöritettävänä cd-soittimessa lähes kliseinen musiikkikäsite - erolevy. Toivottavasti viimeistään nyt sydänsurut ovat ainakin tämän suhteen suhteen voitettu kanta.

Homegrown on sikälikin merkittävä julkaisu, että se ei koskaan vuotanut laittomiksi bootleg-versioiksi. Young laittoikin sen ikään kuin kirveellä paloiksi ihan itse: useammalle levylle kolmella eri vuosikymmenellä. Sikäli hieman ironista, että näistä ainoastaan White Line päätyi hyvälle albumikokonaisuudelle (Ragged Glory, 1990), mutta niin katoavaista voi lauluntekijän tuntuma laadusta olla. Vaikka Young on tehnyt useita kelpo levyjä ihan näihin päiviin asti, Ragged Gloryn jälkeen hän on yltänyt samalle tasolle vain pöyhiessään menneitä: Chrome Dreams II (2007), Hitchhiker (2017) ja nyt Homegrown.

Homegrown on tunteikas, erolevyksi lämmin ja jopa empaattinen. Hämmentävästi se on aiheestaan huolimatta myös huomattavasti kevyempi kuin Neil Youngin saman aikakauden viralliset julkaisut. Puhetta ja feedback-kirkunaa sisältävää Floridaa lukuun ottamatta se on myös eheä albumikokonaisuus, jollaisia vuosien 1976 ja 1977 Neil Young -albumit Long May You Run ja American Stars 'N Bars eivät hienoista hetkistään huolimatta olleet.

Samainen Florida toimii oivasti noin puolivälin vedenjakajana, joka siloittaa tietä harmonisen kauniin alkupuolen jälkeen räkäisemmälle blues-ränttätäntälle We Don't Smoke It No More. Star of Bethlehem toimii katarttisena päätepisteenä, jonne noustaan Vacancyn lohduttomalta tuntuvasta aallonpohjasta (I need that girl like the night needs the day/I don't need you getting in my way).

Homegrown on matka. Se ei ole sivupolku, jota Neil Young ei ottanut, vaan itsenäinen teos joka tuotteliaalla lauluntekijällä oli varaa hukata.