Aili Ikonen: Suru ei oo suora viiva

Groovy

Erilaisten jazz-projektien sielukkaana vokalistina kunnostautunut Aili Ikonen on sooloalbumeillaan keskittynyt enemmänkin laulaja-lauluntekijä -tyyppiseen, sielun sisuksia paljastavaan pop-musiikkiin. Vuoden 2016 Laulan-soolodebyyttialbumi avasi uusia reittejä vanhojen rinnalle, joita Ikonen on sittemmin tutkinutkin rohkeasti.

Jo nimellään paljon kertova Suru ei oo suora viiva –albumi on kuuleman mukaan syntynyt elämän suurten kysymysten äärellä. Se käsittelee surua, lohtua, kipua ja kaiken hidasta muuntumista sekä korjautumista. Läpi harmaan sumun julistaa sielusta kumpuavaa voimaa, jonka avulla voi puskea läpi harmaimmankin sumun, vaikka ketään muuta ei pystyisi enää näkemään. Olemmeko yksin vain koska olemme valinneet niin, ja olemmeko lopulta koskaan täysin yksin?

Ikosen uusi albumi on popin saralle kuuluva levy, mutta jazz pursuilee iloisen elinvoimaisena sen saumoista esiin kerta toisensa jälkeen. Eikä siinä mitään, sillä näin ilmaisu pysyy raikkaana, yllätyksellisenä ja sopivan ennalta-arvaamattomana. Niinpä Kevät svengaa viekoittelevien puhaltimien ja elonmakuisten koskettimien kirmaillessa vokaalien rinnalla, edellä ja taustalla. Kiivas Sanat sanailee asiansa reilusti alle kahdessa minuutissa, eikä kokeellisen popin ja jazzin puoliväliin osuva Pisaroita pihlajassa voisi astahdella tätä komeammissa maisemissa.

Ikosen vokalisointi on tuttua timanttia, mutta kunniamaininnan ansaitsee myös yhtyeen luottokvintetti, jonka käsissä biisit syttyvät roihuamaan. Mukana on sopivasti valoa ja varjoja.