Dying Tears: Spleen & Hope

Thundering

Kahdeksan (!) jäsenen muodostama ranskalainen Dying Tears julkaisi ensimmäisen levynsä Amnesian keväällä 2001. Nyt tuo aikanaan kovastikin kiitelty mutta harmillisen vähälle huomiolle jäänyt debyytti on viimein saanut jatkoa. Dying Tearsia on aiemmin verrattu sellaisiin bändeihin kuin Nightwish ja Theatre Of Tragedy, mutta kyllä tästä nousee mieleen helposti myös Autumn Tears ja Anathema. Musiikki on siis melko goottipitoista, runsaasti akustisia soittimia hyödyntävää ja monilta päälinjoiltaan klassisen teosmaista.

Englanninkielinen laulu hoidetaan kahden vokalistin voimin tutulla mies/nainen jaolla. Suurin osa vokalisoinnista on puhtailla perinteisillä äänillä toteutettua, ja vaikkei tässä ylletäkään mihinkään lasiensärkemis- tai maanjäristystaajuuksille on kaksikon yhteistyö onnistunutta. Rytmiryhmä huolehtii hetkittäin progressiivisiakin piirteitä omaavan pohjan vakaudesta, minkä päälle kaksi kitaraa, sello ja koskettimet loihtivat yhdessä monipuolisia kudelmiaan. Melodiat ovat ryhmän ehdoton vahvuus, ja niitä synnytetäänkin vuoroin kielisoittimilla, puhaltimilla ja koskettimilla. Jotta soitinarsenaali on takuulla riittävä vierailee eri raidoilla vielä joukko muita artisteja eri soittimineen. Vaikka joissain kappaleissa siis onkin tavaraa aika lailla rullaa musiikki ilmavan kevyesti kaikkein raskaimmissakin kohdissa, koska kaikki elementit antavat sopivasti tilaa toisilleen.

Spleen & Hope on yhden ehyen tarinan muodostava teemalevy, joka käsittelee (luonnollisesti) epäonnistunutta rakkaustarinaa joka murhenäytelmän kautta päätyy uuden toivon sarastukseen. Suurin osa kahdeksikosta on työstänyt kappaleita mikä tuntuu olevan ryhmän vahvuus, sillä parhaat raidat ovat syntyneet kun tekijöitä on ollut eniten. Ehdottomaan eliittiin nousevat heti lyhyen intron perään soiva tarttuva runttaus Sad, kaunis Last Kiss (down) ja rankempaa puolta edustava Flames. Mikäli tässä nyt jostain täytyy kiukutella niin pari raitaa on melko selvää täytettä, ja selloa sekä viuluja olisi voinut kuunnella enemmänkin – vaikkapa nyt melko esillä olevien koskettimien kustannuksella. Mutta muuten Dying Tears on onnistunut rakentamaan studiossa vahvan kokonaisuuden jonka sopisi löytävän useammankin tummemman metallin ystävän hyllystä.