Kiviranta: Antipsykootti

Rämekuukkeli-levyt / Suolavesi Records

Kiviranta koettelee jo Desibeli.netin kiviin kirjoittamattomia sääntöjä, sillä Antipsykopaattilla on ikää noin puoli vuotta. Puoli vuotta on myös se raja, jota vanhempia julkaisuja ei yleensä arvioida – mutta aina silloin tällöin rajoista voi tietysti joustaa. Etenkin kun kesälomiakin tuli tuossa pidettyä ja maailma on muutenkin erilainen kuin ennen.

Toimitukseen saapunut tyylikäs C-kasetti pitää sisällään yhteensä kahdeksan kappaletta. Puolet niistä on napakoita, noin kolmen minuutin mittaisia rykäyksiä, joilla kaksikon rumpukone-kielisoitin pauke kolisee kuten kelpo postpunkin kuuluukin. A-puolen sulkeva instrumentaalijätti Helmen valkean solahtaa sen sijaan jonnekin dark ambientin, hälyn ja murskaavan äänimaisemoinnin tienoille. Miltei kuusi minuuttia kaulintaa, ja sittenkin tummuus tuntuu aina loppuvan kesken.

A-puolen selvin ’hittibiisi’ on kuitenkin takova Matrixpilleri, johon törmäsin mielestäni jo jossain vaiheessa kesää. Eikä ahdistustaan liikkeeksi muuttava Mun aika ei o osun rahaa jää ainakaan takariviin pälyilemään toisten olkien yli, sillä niin sävellys, sovitus kuin sanoituskin osuvat jokainen oman naulansa kantaan. Kiviranta antaakin raikkaita läpsyjä vasten kasvoja, mutta saarnauksesta tai ideattomasta synkistelystä duoa ei pääse syyttämään, minkä ansiosta duo ohittaa niin kovin monet kilpakumppanit kuin tyhjää vain.

B-puolen starttaava Miksi kutsun suo ystäväks yhdistää kipakat terveiset hienosti rakennettuun biisiin, jossa kaikki asettuu jälleen kuin luonnostaan paikoilleen. Hidasta kiihtymistä, pahaenteisyyttä, toivoa ja mystisyyttä sopivassa suhteessa: ”mun ystävät ei oo pankkiireita, mun viholliset ei oo punkkareita”. Nostetaan etualalle lisäksi selvemmin punkahtava Kipu ja nautinto, jossa kiivaus ohittaa mahdollisesti ideoiden kantavuuden, mutta rautaisella asenteellakin päästään yllättävän pitkälle.

Kiviranta jatkaa neljännellä kasetillaan tutuilla urilla. Postpunk paukkaa, kun matalateknologiset konevoimat takovat rokkia, goottia ja lisää punkkia. Siihen päälle sitten vielä garageen nojaava asenne, sekä tietysti monisyiset lyriikat, niin johan on soppaa lusikoitavaksi. Kaiken kruunaa rakkauslauluksi tulkitsemani Antipsykootti, rumankaunis balladi ja tunnustus, joka viimeistään saa nostamaan kädet pystyyn.