Cyan Stone: The Stranger

Omakustanne

Jyväskyläläinen Cyan Stone ei ennen tätä pitkäsoittoa ollut tuttu edes nimenä, mitä voi pitää suorastaan harmillisena. Mystiikkaa hulluutta ja rock’n’rollia toisiinsa kolisteleva orkesteri on näet tehnyt kotiläksynsä kunnolla ja tarjoilee esikoisalbumillaan pienoisen yllätyksen. The Stranger soikin niin aitona 70-luvun soundipeilinä, että bändi voisi ongelmitta matkata ajassa taaksepäin.

Aiemmin ymmärtääkseni jo ainakin pari pienjulkaisua pyöräyttänyt yhtye lähestyy menneitä aikoja raskaiden kitarariffien ja ns. heavy rockin voimin. Musiikkia voisi kutsua vaikkapa doom rockiksi, sillä siitä puuttuu myöhempien aikojen murskaava metallisuus, mutta synkät elementit ja rouheat riffit ovat jo kohdillaan. Etenkin naisvokalisti nousee ilmaisullaan äänikenttien ylle, kuin tarujen valkyriat, mutta osataan muillakin tonteilla pitää puoliaan.

Ensimmäinen todellinen napakymppi on Tin Butterflies, jolla bändin kiemurainen soitto ei kiertele liiaksi ja pahaenteisyyden tunnetta voisi suorastaan leikata, vaikkapa pentagrammin muotoisiksi lohkoiksi. Intron perään sijoitettu Morpheus osuu lähes yhtä lähelle maalitaulun keskustaa, mutta jokin lopullisessa muodossa tuntuu olevan yhä sijoiltaan.

Svengaava ja hämmentävänkin kevyt Yellow Parakeet jakaa kiekon johdonmukaisesti kahteen eri puoliskoon, kuten parhaina vinyyliaikoina konsanaan. Rokkaava Manic Depressive saa bootsit naputtamaan lattiaa, kunnes on aika sukeltaa savuisempiin sfääreihin. Stalker / The Stranger -biisikaksikko lohkaisee itselleen lähes 12 minuuttia kokonaiskestosta, mystisyyden noustessa jälleen kaiken sulkevaksi usvaksi. Black Sabbathit on omaksuttu, mutta ristiheppujen tekemisiin ei ole juututtu.

Paljon on siis hyvää ja positiivista, mutta mitenkään ehyttä albumikokonaisuutta The Strangerista ei ole saatu luotua. Ehkäpä kun pöytä on nyt tyhjä, pääsee ryhmä eroon joistain ’pakollisista kuvioistaan’ ja aloittaa rohkeamman luotailun musiikin ihmemaassa. Kenties jopa askeleen, kaksi kauempana järkälemäisistä esikuvistaan.