Deep Purple: Whoosh!

Ear Music

Deep Purplen päälle 50-vuotinen ura saa hapuilemaan superlatiivilaatikon pohjia. Järjestyksessään 21 studiopitkäsoitto on jo viides nykyisen kokoonpanon julkaisema, mikä tekee Mark VIII -ryhmästä kaikkien aikojen tuotteliaimman, jos tuloksia mitataan studiosaavutuksilla.

Muistettakoon samassa yhteydessä, että bändi on ollut nykyisessä kuosissaan jo vuodesta 2002 lähtien. ”Uusista miehistä” Steve Morse on ollut kitaran varressa jo 26 vuotta ja Don Airey on vastannut kiippareista vuodesta 2002 lähtien. Uusimman albumin kaikki biisit on pistetty koko yhtyeen nimiin, mitä nyt Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin kynäilemä And the Address -instrumentaali kuultiin jo vuoden 1968 Shades of Deep Purple -esikoisalbumilla. Linkki menneisyyteen on siis olemassa ja uuden vuosikymmenen alkumetreillä moista nyökkäystä osaa arvostaa entistäkin enemmän.

Whoosh! sanoo aika vilahtaessaan ohitse, mutta Deep Purple kuulostaa yhä nuorekkaalta, väkevältä ja ajankohtaiselta, vaikka tyylit ovat vaihtuneet vuosien saatossa toisenkin kerran. Periaatteessa konkareita voisi syyttää tarpeettoman varman päälle pelaamisesta, koska useammassakin biisissä kokenut viisikko ylittää aiempia jälkiään. Napinat haipuvat kuitenkin mielestä kun Step By Step tunnelmoi puoliklassisesti ja yllättävä instrumentaaliraita Remission Possible johdattaa vain plus puolessatoista minuutissa upeaan Man Alive -tunnelmointiin.

Melodisen hard rockin pyörää ei siis ole lähdetty keksimään sen kummemmin uudestaan, mutta voi pojat, kun siihen pyörään saadaan poljettua vinha vauhti. Päälle 51 minuutin ja 13 raidan mittaiselta kiekolta ei löydy kuin kaksi yli viisiminuuttista vetäisyä, keskimääräisen tempon ollessa ilahduttavan korkealla. Drop the Weapon jyrää renkaanleveyden verran syvemmällä bluesrockin kaistalla ja yleisöä laulatetaan Nothing At All -numeron positiivisissa progepilvissä. Aseet riisuva on myös No Need to Shout, jolla edelleen vakuuttavaa jälkeä luova vokalisti Ian Gillan lähettelee jälleen terveisiään jollekin vastanrannankiiskille.

Ajat muuttuvat mutta DP pysyy ja ehkä jopa hieman paranee, ainakin kun uusinta pitkäsoittoa vertaa muihin Mark VIII -kokoonpanon julkaisuihin.