Jini River: Matkalla

Secret Entertainment

Jini River on yhtä lailla suomirockin kuin folkinkin kanssa toimeen tuleva kotimainen laulaja-lauluntekijä, jonka toinen pitkäsoitto sai rapsuttamaan päälakea useampaankin otteeseen. Herran aiempaa tuotantoa kuulemattomana koin aluksi polskahtaneeni tarpeettoman syvään päätyyn, mutta Riverin moninaisten ajatusketjujen seurailu oli samaan aikaan viihdyttävää, haastavaa ja virkistävää. Tällaisia levyjä kun ei tulekaan vastaan aivan joka vuosi.

Jini River on rockbändin keulilla viihtyvä laulaja-lauluntekijä, jonka kynästä tuntuu irtoavan jos jonkin väristä mustetta. Matkalla-pitkäsoiton kutsuminen monipuoliseksi onkin osapuilleen sama kuin toteaisi sateen olevan märkää. Rock on kiistaton peruskivi ja sen eteen sekä taakse voi kulloisenkin tilanteen vaatimusten mukaan lisätä erilaisia täydentäviä termejä. Folk, proge, suomirock, blues, iskelmä, pop, roots – sekä tietysti näiden kaikkien eri yhdistelmiä, hybridejä ja kollaaseja. Loungeinen Kaksi sydäntä pärskäytti myös kahvit rinnuksille, kun kuulin ensi kertaa meksikolaisen pizzeriabändin mieleen tuovaa julistusta.

Rakastan julistaa angstiaan suomirockin voimalla ja protestilippua heiluttelevalla folk sekoituksella, kun taas Antaa mennä vaan tekee kuten otsakkeensakin: lahkeet lepattavat 70-lukulaisesti ja glaminkin tuiketta voi havaita taustavaloissa. Vielä pidemmälle hammondrockin jytään ja jyrinään porautuu Koukussa elämään, joka boogaa parhaina hetkinään kuin puuttuva lenkki Baddingin ja Juicen väliltä.

River onkin monin tavoin kuten kiekon avaava Rock’n’rolli- Olli, hiukan kaikkeen taittuva peruskolli, joka loikkaa roolista toiseen kuten parhainkin 20-luvun juppihippipunkkari maanisessa vaiheessaan. Pasmat pistää sekaisin myös Kansallisrunoilija, jolla suomalaista kansallispsyykettä ruoditaan svengaavan poprockin keinoin, liekö itsensä Dumari ollut runoilijoista vaikutusvaltaisin.

Kummallinen lisä kokonaisuuteen on kuitenkin kiekon kaksi englanninkielistä raitaa, jotka törkkäävät joka kerta korvanjuureen. Bad Motherfucker kävisi huonosta Doors-pastissista, ellei f-sana lentäisi niin lennokkaasti seinille. Freedom Man lienee puolestaan kunnianosoitus Uriah Heepin ja kumppaneiden suuntaan, eli 70-luvulla pysytään visusti tälläkin laidalla.

Kummallinen albumi, mutta jos tässä ikinä enää tulee nähtyä yhtään keikkaa, niin Jini Riverin setti olisi ainakin monipuolinen.