Moise: Dystrophy

Omakustanne

Instrumentaali post-rock vyörytystä mestarillisin ottein luova Moise julkaisi muutama vuosi sitten kaksi EP-levyä, joilla kaksikko Itkonen - Daavitsainen sai syötöt napsumaan herkullisesti suoraan lapoihin. Etenkin loppuvuodesta 2017 ilmestynyt Batibat iski melankoliahakkunsa rikkaaseen suoneen, monumentaalisen raskauden ja kraut rockin autobahnmaisen junnauksen toimiessa päärakenteina.

Nyt annos on kasvanut pitkäsoiton mittoihin ja pituutta kiekolle kertyy päälle 50 minuuttia, vaikka raitoja paketissa on vain seitsemän kappaletta. Albumi kuljetaan tuttuun tapaan läpi ilman vokaaleja, mutta säröiset ja rosoiset äänivallistot eivät kyllä jää kaipaamaan mitään sen kummempaa rikasteita, vaikka lisäsävyille hetkittäin tilausta olisikin. Duon merkittävin vahvuus yhä on nyanssien ja sävyjen rikkaus, jolla jopa betonisimmat pinnat puhkeavat yllättävän runsaaseen kukintaan.

Garmonbozia toimii loistavana esimerkkinä, kun melodia kohtaa hidastetusti räjähtävät taustat ja näennäisen raaoista elementeistä syntyy kauniin melankolista materiaalia. Astetta eeppisempi Electric Tooth Decay tuntui tässä seurassa aluksi suoranaiselta harha-askeleelta, mutta metallisempi ja jylhempikin synkistely sujuu silti ongelmitta. Kunniamaininnan ansaitsee myös Lack of Options, jonka post-rockin metallisella juurella kaikki tuntuu kutistuvan ja menettävän mittasuhteensa.

Eihän tätä levyä voi varauksetta suositella massiivisen luonteensa ja ehdottoman muotonsa puolesta, mutta mielestäni Moise on jälleen ottanut vakaan askeleen eteenpäin.