Public Practise: Gentle Grip

Wharf Cat Records

New Yorkin 70-luvun loppu oli ymmärtääkseni sähäkkää aikaa. Uuden aallon rock soi kuten funkin, punkin, postpunkin ja discon paloista kuten vain kokoon parsittuna parhaiten kykeni, eikä mikään tuntunut rajoittavan tätä tuoretta elämänlähdettä. Public Practisen neljästä jäsenestä tuskin kukaan oli vielä tuolloin maisemissa, mutta yhtä kaikki Gentle Grip on napannut aikakauden pulssin tarkasti itseensä.

Uutta aaltoa vai no wavea? Termien kanssa kikkailu on sinänsä huvittavaa, mutta samalla myös hivenen tarpeetonta, sillä kulkiessaan varhaisen Talking Headsin, The Blondien ja kumppaneiden jalanjäljissä Public Practise ottaa riittävästi myös omia sivuaskeleitaan. Kitarat rouhivat raikkaina, rempseinä ja samaan aikaan tarkasti hallittuina, koska biisien rungot halutaan pitää tarkasti rajattuina, vaikka yleinen fiilis niiden yllä onkin boheemin rönsyilevä.

Viime vuonna julkaistu sinkkuraita Disposable on ymmärtääkseni ainoa aiemmilta pikkukiekoilta mukaan kelpuutettu raita. Eikä noin hanakasti tarttuvaa rock-helmeä olisi kannattanutkaan heivata pois purresta, jossa on kuitenkin vain 12 numeroa. Taiteellisemmaksi nelikko äityy päätösraita Hesitationilla, joka rakentuu noin yhteen sointuun, jota sitten toistetaan eri tavoin ja juntataan kuulijan otsalohkoon. Hidas siivu hivuttaa itseään samaan aikaan myös soundillisen kikkailun avulla lähemmäs alku-Princen tekemisiä, mitä voi aina pitää loistavana siirtona.

New Yorkin eri wave-johdannaisiin on kuulunut olennaisena osana myös svengaavampi rytmi, eikä skan ja reggaen kanssa vesiään jakava My Head ole lainkaan hullumpi kellokoukkuineen kaikkineen. Rytmiä taivuttaa siinä määrin myös Cities, että lopputulema kallistuu kaikesta tuttuudestaan huolimatta plussan puolelle.