Heikki Hakkarainen: Viimeinen hyttynen

Mykk�levyt

Heikki Hakkarainen teki sen taas. Tuo suomalaisen progen folkahtava luonnonlapsi ja yhtye kun ei juuri tietoa itsest��n syyd�, vaan luottaa l�hinn� yhteen aikakauteen, mutta onnistuu tekem��n sen hurmaavan luontevasti. Viimeinen hyttynen -albumi onkin j�lleen kuin p�iv�retki 70-luvun kotimaisen progen mik�-mik�-maahan, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva ovat k�sittein� t�ysin toissijaisia.

Joidenkin mielest� progen pahin ongelma on monien soittoon hiipi� kliinisyys, kun taidot viev�t menness��n ja soitto on enemm�nkin teknist� suorittamista kuin hetkeen heitt�ytymist�. Moisille ep�ilij�ille sopisi soittaa Viimeinen hyttynen -albumia, jonka jokaisesta raidasta huokuu nimenomaan l�mp�, rakkaus ja pyyteett�myys. N�iss� kahdeksassa biisiss� seikkaillaan halki popin ja rockin maita, progen toimiessa ohjenuorana, eik� edes Marsipaanin loungeilu satu korvaan. Saatan olla naiivi h�lm� itsekin, mutta kyll� Julmurin lyriikat liikuttavat jotain rinnassani, samoin kuin kiekon sulkevan Planeetat-raidan pohdinnat.

Keit� me olemme, mit� teemme ja miksi toimimme kuten toimimme. Eli eik� hyvyyden pit�isi voittaa maailman jokainen taistelu, mik�li kaiken takana on oikeudenmukainen ja hell� universumi? N�it� kysymyksi� on toki py�ritelty kaiketi niin kauan, kuin ajattelija on ymm�rt�nyt ensinn�k��n ajattelevansa. Upeaa, rakastettavaa ja elon verev�� l�mp�� huokuva levy, jolle kannattaa antaa aikaa ja tilaa.

Siin� miss� esikoislevy Aallokossa viel� haki muotoaan ja vahvuuksiaan on Viimeinen hyttynen selv� askel eteenp�in. Viel� kun persoonallisuuspisteet saadaan nousemaan rohkeammin ja biisikyn��n viimeinenkin ter� huippuleikkaavaksi, niin puhutaan jo mestaruussarjasta.