Heikki Hakkarainen: Viimeinen hyttynen

Mykkälevyt

Heikki Hakkarainen teki sen taas. Tuo suomalaisen progen folkahtava luonnonlapsi ja yhtye kun ei juuri tietoa itsestään syydä, vaan luottaa lähinnä yhteen aikakauteen, mutta onnistuu tekemään sen hurmaavan luontevasti. Viimeinen hyttynen -albumi onkin jälleen kuin päiväretki 70-luvun kotimaisen progen mikä-mikä-maahan, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva ovat käsitteinä täysin toissijaisia.

Joidenkin mielestä progen pahin ongelma on monien soittoon hiipiä kliinisyys, kun taidot vievät mennessään ja soitto on enemmänkin teknistä suorittamista kuin hetkeen heittäytymistä. Moisille epäilijöille sopisi soittaa Viimeinen hyttynen -albumia, jonka jokaisesta raidasta huokuu nimenomaan lämpö, rakkaus ja pyyteettömyys. Näissä kahdeksassa biisissä seikkaillaan halki popin ja rockin maita, progen toimiessa ohjenuorana, eikä edes Marsipaanin loungeilu satu korvaan. Saatan olla naiivi hölmö itsekin, mutta kyllä Julmurin lyriikat liikuttavat jotain rinnassani, samoin kuin kiekon sulkevan Planeetat-raidan pohdinnat.

Keitä me olemme, mitä teemme ja miksi toimimme kuten toimimme. Eli eikö hyvyyden pitäisi voittaa maailman jokainen taistelu, mikäli kaiken takana on oikeudenmukainen ja hellä universumi? Näitä kysymyksiä on toki pyöritelty kaiketi niin kauan, kuin ajattelija on ymmärtänyt ensinnäkään ajattelevansa. Upeaa, rakastettavaa ja elon verevää lämpöä huokuva levy, jolle kannattaa antaa aikaa ja tilaa.

Siinä missä esikoislevy Aallokossa vielä haki muotoaan ja vahvuuksiaan on Viimeinen hyttynen selvä askel eteenpäin. Vielä kun persoonallisuuspisteet saadaan nousemaan rohkeammin ja biisikynään viimeinenkin terä huippuleikkaavaksi, niin puhutaan jo mestaruussarjasta.