Lappländer: Loppu ja alku

Luola

Kun yhtye ilmoittaa musiikkinsa innoittuneen ja saaneen vaikutteita mm. Andrei Tarkovskin klassikoksi luettavasta Stalker- elokuvasta, on pelissä ainakin hyvä annos rohkeutta. Vielä kun saatesanoissa muistetaan mainita Luis Bunuel, Brian Eno ja Robert Fripp, on parempi saada kasaan jotain todella muistamisen arvoista säveltaidetta. Lähes kahden vuosikymmenen mittaisen historian omaava Lappländer ei onneksi kolistele tyhjiä tynnyreitä, sillä esiintymisnimen takaa löytyvä Janne Lappalainen hallitsee tonttinsa ja tietää mitä puhuu.

Loppu ja alku ovat tietysti termeinä aina tulkinnanvaraisia, eivätkä levyn yhdeksän raitaa päästä kuulijaa millään tavoin helpolla. Toki seassa on suorastaan popiksi laskettava Riverbank, jolla kuullaan ihan kraftwerkmaista lauluakin 70-luvun progen hengessä, mutta monilta osin Loppu ja alku -albumi on vaikeasti hahmoteltava kollaasi ääniä. Saatesanoissa korostetaan kulloisenkin kuuntelukokemuksen ainutlaatuisuutta, kaiken ollessa jatkuvassa kiertokulussa.

Ensimmäinen ja osuvin termi on kiistatta ambient, sillä sen laajaan syliin suurin osa materialista on sovitettavissa. Teknisellä puolella vanhoja analogisia laitteita ja uusimpia softia käytetään rinta rinnan, aikakausien limittyessä toisiinsa. Toisinaan orgaanisuus pullahtaa korkin tavoin pintaan, kuten vaikkapa Pintajännitys-raidan valittavat äänet ja vinkaukset, eikä Metsänpeittokaan kovin kauas korvista karkaa, vaikka taustalla Blade Runnerin suurkaupunkien äänet voikin havaita – ehkä.

Mielikuvat ovat häilyviä, hetket vaihtuvat toisiin ja usein jopa unohdan kuuntelevani levyä, kun perinteisiä kiintopisteitä ei ole tarjolla. Näin loppu ja alku sekoittuvat toisiinsa ja albumi on ymmärtääkseni saavuttanut tavoitteensa.