Neiti Olga: Minä, aina

Luova Records

Toisinaan eteen tulee uskomattoman kiehtovalta vaikuttavia levyjä, joiden sisäiset maailmat eivät vain tunnu avautuvan. Neiti Olgan esikoisalbumi sai minut toistuvasti pähkimään ja vääntelemään käsiäni, sillä harvoin tunnen samaan aikaan näin voimakasta vetovoimaa ja hämmennystä.

Ehkäpä alkuvuodesta ilmestynyt kahden biisin sinkku oli osuvampi kuin uskoinkaan. Pidin näet Kaukaa kappaleen kaihoisasta kitarapoprockista, mutta en oikein ymmärtänyt Minä, aina biisin nurinkurista kulkua. Arvostan edelleen suuresti myös viime vuonna julkaistua Elonmerkkejä sinkkua, jonka kyljessä saapunut Armo-raitakin lämmittää yhä luita mukavasti. Kaikkien näiden raitojen mukaan mahtuminen nostaa pitkäsoiton pisteitä, mutta Neiti Olga ei päästä kuulijoitaan helpolla.

Avaus on jo vaikea. Seinät päälle kaatava ahdistusaraita Kun käännät katseesi hukkaa mielestäni itsensä säröön, enkä ole tähän mennessä onnistunut viehättymään Se luonani on taas -raidan pörinästä ja rosoisista pinnoista. Entistä kiperämmän tilanteesta tekee se, että kumpikin biisi kuulostaa samaan aikaan tavallaan mielenkiintoiselta ja kiehtovalta, mutta mielestäni noisen kanssa flirttaava muoto on hukannut jotain oleellista. Ja minä sentään pidän noisesta, joten mikä tässä on vinksahtanut sijoiltaan – kuultava vai kuulija?

Minä, aina -albumi pistää siis kuulijan – tai ainakin allekirjoittaneen – testiin, jossa kiekolle kannattaa antaa täysi huomio. Mielestäni albumi on kokonaisuutena epätasapainossa, mutta pieni osa sielustani kuiskii taustalla, että noin sen kuuluukin olla. Hämmentävää, ärsyttävää ja kiehtovaa, eli jotain ainutlaatuista tässä kiistatta on.