Antti Lötjönen: Quintet East

We Jazz

Basisti-säveltäjä Antti Lötjönen on ehtinyt olla monessa mukana, mutta sooloura on jäänyt mm. The Five Corners Quintet, 3TM ja Timo Lassy Band -yhtyeissä soittaneelta mieheltä tekemättä. Tai niin oli tilanne ennen tätä esikoislevyä, jolla Lötjösen kvintettikokoonpano antaa modernin jazzin rönsyillä vapaana. Levy julkaistiin alkujaan 17. huhtikuuta, eli päivän verran ennen kuin Lötjönen täytti 40 vuotta. Näin sooloura tuli käynnistettyä lupausten mukaan ennen tuota merkkipäivää.

Albumin yhdeksästä raidasta kaksi ylittää yhdeksän minuutin rajan. Näistä etenkin sinkuksi nostettu Erzeben Strasse svengaa villisti, rytmien luodessa karibialaista tunnelmaa keskelle valssista vapaata Wieniä. Vai ollaanko tässä sittenkin kulttuurisesti ylivertaisessa Berliinissä? Plus yhdeksänminuuttisista toinen, eli Le Petit Lactoire on nimensä mukaisesti pienempi, söötimpi ja herttaisempi. Nämä pilarit ovat tietysti merkittävämpiä, mutta eivät suinkaan ainoita kantavia rakenteita.

Rytmit ovat luonnollisesti avainasemassa, mutta Verneri Pohjola, Mikko Innanen ja Jussi Kannaste antavat torviensa avulla kappaleille niiden syvän luonteen, yksityiskohtaiset topografiat ja mielikuvitukselliset, toistensa sisään kiristyvät maailmat. Basson roolin olisi olettanut jopa korostuvan Lötjösen päästyä ruoriin, mutta ehkä lopputulos on sittenkin parhaimmillaan juuri näin – soolosoitinten ollessa ns. perinteisempiä.

Jättimäisten raitojen väliin jäävät tilat täyttyvätkin sitten kummallisemmilla osasilla. Intromainen Monograph I ja kauhuleffan ääniraidalta karannut Monograph II, jonka riipovat äänet hyytävät mukavasti, ovat jyrkkiä kurveja. Ankkuriraita Rowan kuohuu kaihossa ja Robert Charles Kingstonin vuosikymmeniä vanha Mary Hartman, Mary Hartman on saanut kirjaimellisesti uudet vaatteet. Onneksi olkoon merkkipäivästä, sooloalbumista, sekä tietysti siitä, että levy on tasoltaan näinkin kova.