LAUMA: Yhtenä kappaleena

Piss Poor Company

Siitä ei ole puoltatoista vuottakaan, kun LAUMA julkaisi esikoisalbuminsa Keskeltä ohi. Tuskin puhun pehmeitä todetessani, että tolloin bändin indie-paahto oli vielä rahdun raakilemaista. Parhaimmillaan The Smashing Pumpkinsin laaja draaman kaari kuitenkin kolahti jo keskelle suomalaisen melankolian kiviseinää.

Loppuvuodesta julkaistu Mun kyyneleet on sun polttoaine maalasi jo niin valtavat draaman kaaret kitararockin raketin kylkeen, että vertailut genren suuriin, kansainvälisiin tähtiin olivat jo turhia. Kakkossinkku Ei koskaan kaaduta mekasti mahtiballadin ja kitaraslovarin rajoilla, lokaantumatta silti millään tavoin.

Uudella albumilla on kuitenkin kahdeksan muutakin raitaa, joista löytyy pari mojovaa yllätystä, sekä tietysti kosolti lisää hittipotentiaalisia rock-siivuja. Bändin vahvinta aluetta ovat rintaa pakahduttavat rakennelmat, joissa asianmukaisen rämisevä soundi yhdistyy melodiseen hyväilyyn. Näin yhtye pystyy kuulostamaan samaan aikaan äärimmäisen äänekkäältä, menettämättä silti unssiakaan intiimistä hellyydestä ja lyriikoiden entistäkin osuvammista kielikuvista.

Suurin osa teksteistä käsittelee sydänsuruja, mutta esimerkiksi Vastakappaleita on todellisuudessa mitä kaunein rakkauslaulu. Oon sun (niinku aurinko) haiskahtaa jo överiksi vedolta, mutta varmasti tuokin teksti löytää kyllä kohteensa ja kuulijansa. Sitä paitsi biisin puolittain noiseksi karkaava loppu hämmentää sopivasti kiekon puolivälissä.

Rajoja kokeillaan seitsenminuuttiseksi kasvavalla Seuraa mua -kasvattelulla, sekä alle kahteen minuuttiin puristetussa Hävinnyt kaahauksessa, jossa tuoksahtaa vahvimmin punkpoppis. Ei näistä vedoista sinkuiksi ole, mutta albumikokonaisuudelle kumpikin numero on elintärkeä.

Yhtenä kappaleena onkin kokonaisuutena siinä määrin ehyt ja monipuolinen albumi, että tässä yhteydessä voidaan lopettaa puhuminen esikuvista. Selvä askel eteen- ja ylöspäin kotimaisen kitararockin portailla