Kai-Jorma: Remus Animatronik

Salatut Elämät

Kai-Jorman uusi albumi on ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä tarina. Ja parhaalla ystävällä tarkoitan tässä tapauksessa koiraa, tarkemmin sanottuna Remus nimistä hauvelia, joka on myös osallistunut uuden albumin tekoon. En voinut olla liikuttumatta pitkästä esseestä ja upeasta kuvamateriaalista, joka saapui levyn kämäisen cd-r läpyskän kyljessä. Ja minähän olen kissaihminen, enkä mikään koirien ylin ystävä.

Mutta asiaan. Tämä albumi kertoo siis koirasta, elämästä koiran kanssa ja kaikesta siitä, mitä koiranomistajan tulee kohdata valitsemallaan tiellä. Draaman kaarta poprockin kokeellisilla laitamilla pörisevään ja klonksuvaan kiekkoon saadaan siitä, että miehen ja koiran liitto lähtee liikkeelle kuoppaisesti. Onneksi yhtään kuolemaa ei osu matkan varrelle, vaikka otsakkeen Animatronik-sana viittaakin siihen, että kaikki ei ole enää parhaimmassa kuosissa.

Itse musiikki on sen sijaan laadukkaimmillaan mitä reippaimmassa vedossa ja Kai-Jormalle ominaiset tempomiset, yllättävät suvannot sekä miehen tuttu ”lappi-lofi” humisee kuin muutaman vuoden takaisella Hyvästit hevosille -albumille konsanaan. Hetkelliset raivon purkaukset, rakkauden tunnustukset ja näiden ääripäiden välistä löytyvien lukuisten tunteiden lukuisat eri muodot saavat kuulijan istumaan penkkinsä reunalla. Koskaan ei voi olla täysin varma mistä seuraavaksi tuulee, vai tuuleeko lainkaan ja siinähän se Kai-Jorman voima onkin. Sekä vakavin heikkous, sanoisin.

Remus Animatronikin kutsuminen epätasaiseksi levyksi on kuin toteaisi kaatosateen olevan hieman nihkeää. Kun päälle kuusiminuuttinen Toinen auki, toinen kiinni klenkkaa kitaroidensa keskellä ja Karjuvat kivet diskorokkailee lo-fin lo-fissä päässä, en voi olla pohtimatta sitä tuttua asiaa: kuinka paljon ikimuistettavampaa tästä olisikaan syntynyt oikean bändin käsissä.

Eikä kunnon tuottajastakaan olisi ollut haittaa, sillä läheskään jokainen idea ei vain toimi, eikä biisijoukkoa tunnu hetkittäin sitovan yhteen oikeastaan mikään muu kuin taustalla vaikuttava hauveli. Vai oliko matalatekninen sormen heiluttelu sittenkin se avain kaiken reanimaatioon?