Likainen hippi ja veteraanit: Kotkat

Mellow Mind Flick

Kelpo nimestä ei ole koskaan haittaa bändille, eikä minulle tuottanut vaikeuksia muistaa Likainen hippi ja veteraanit -orkesterin edellistä levyä. Vaikka Valo oli kaikkea muuta kuin täydellinen rock-levy kaikkine proge-, folk- ja pop-vaikutteineen, osuu tuo kiekko yhä tasaisesti käsiini vajaa kaksi vuotta myöhemmin.

Itse asiassa tämä toinen pitkäsoitto julkaistiin jo viime jouluaattona, mutta mihinkäs se herrain rock nyt näin lyhyessä ajassa vanhenisi. Kotkat liitävätkin kiistatta korkeammalla kuin esikoisen perhoset, mutta bändin terävin valttikortti on mielestäni yhä materiaalin hauraus ja herkkyys. Tuo herkkä ote kumpuaa jopa parin sähkökitaran rosoaaltojen läpi, eikä alla hiljalleen hakkaava rytmikään vie herrain rockia tarpeettoman meluisille vesille.

Albumin alkupuolella huomio kiinnittyy toistuvasti Tyttö joka keinuu -raitaan, jonka simppelissä pop-koukussa ja taloudellisessa sovituksessa on kaikki tarpeellinen. Samat sanat voi todeta päälle seitsemän minuutin mittaisesta Tähdenlennon takaa jätistä, joka ennemminkin lausutaan kuin lauletaan – eikä kiire ja voima pääse pilaamaan soittimienkaan luomaa äänikudosta. Toivottavasti maailmasta löytyy vielä tilaa ja tilausta näin kiireettömille pop-helmille, joissa klisheisesti todettuna taivallus on tärkeämpää kuin itse perille saapuminen.

Totta kai hippi ja veteraanit myös rokkaavat. Niinpä alle kolmeen minuuttiin survottu Postinkantaja mellastaa aikansa Neil Youngin ja porstuassa – vai kuuluiko tämä talo Kollaa kestää -orkesterille? Uutta horisonttia yhtyeelle raivaava Hei neiti on myös mielenkiintoinen tapaus, eikä vähiten svengaavan kitarasoundinsa ansiosta.