Sarah Mary Chadwick: Please Daddy

Sinderlyn

Jokainen meistä päätyy varmasti jossain vaiheessa tilanteeseen, jossa kaikki ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat olevan täysin eri mieltä kanssasi jostain asiasta. Vaikkapa esimerkiksi musiikista. Alkujaan uusiseelantilainen Sarah Mary Chadwick julkaisi vajaa kaksi vuotta sitten Sugar Still Melts in the Rain -albuminsa, joka omaan korvaani kuulosti lähinnä folkpopin kaapuihin puetulta valitukselta.

Alakuloinen ruikutus ja valitus jatkuvat myös uusimmalla albumilla, jota on tituleerattu viiden tähden mestariteokseksi. Ja jälleen minusta tuntuu siltä, kuin kaikki muut näkisivät auringon jota itse en pysty havaitsemaan taivaalta.

Tämä on kova ja kipeitä asioita puiva albumi, se tehtäköön selväksi. Näissä lauluissa kipu ja suru suorastaan tihkuvat, eikä parempaa huomista ole luvassa – tietenkään. Chadwickin persoonallinen ilmaisu ja lämmin ääni vain korostavat asioiden rumuutta, kun onnettomuuksista innoittuneet rivit tipahtavat toinen toisensa perään kuin loputon nauha pommeja. Taustalla saattaa soida heleä huilu ja lämpöä hehkuvat koskettimet, toisinaan taas bändi hakee country-komppia ja flirttailee americanan Dylan-päädyllä. Tosin selvimmin niputtaisin kiekon silti folkpopin laariin.

Mutta missä ovat ne kappaleet? Siis, nimenomaan ne kappaleet, jotka jäävät soimaan ja joiden murskaavien melodioiden soidessa voidaan vaikka lukea puhelinluetteloa, eikä lopputulos sittenkään kuulosta hullummalta? Kunnon sävellykset tuntuvat jälleen tipahtaneen kyydistä, jolloin koko touhulta tipahtaa mielestäni pohja.