Tuija Rantalainen: Ruokolahden leijona

Omakustanne

Ruokolahden leijona lienee yksi kummallisimmista uutisankoista, joita maassamme on ns. modernina aikana koettu. Muistan itsekin nuo tapahtumat ja kummalliset leijonahavainnot vielä hyvin, joten Tuija Rantalaisen uuden albumin otsikko herättelee ainakin tuntoja. Ja onhan Rantalainen toisaalta kotoisin Ruokolahdelta, joten ehkäpä hän näki nuorena leijonan – ken tietää?

Niin tai näin, Rantalaisen uusi albumi pitää sisällään täyden tusinan raitoja. Tyylillisesti tässä liikutaan jossain modernin iskelmän, veikeän pop-laulelman ja kotoisesti muokatun chansonin tienoilla, rajojen hälventyessä ja haipuessa määrättömyyden usviin. Esimerkiksi Tyttö ja klovni on kuin musiikillinen numero teatterista, tai mahdollisesti ranskalaistyylisestä elokuvasta, jonka juonen käänteitä on mahdoton ennustaa. Toki tragedia leijuu alati taustalla, mutta sirkusmaisen orkesterin vaihtuessa silkkaan pianoon ja lauluun kääntyy kaikki taas nurinniskoin.

Uskoisin että kappaleet on sävelletty suurimmaksi osaksi pianolla, mutta tämä ei tarkoita sitä etteikö puhaltimia ja pääosin akustisia kielisoittimia voisi myös käyttää rikastimina. Entistä enemmän kurveja kepeään ja tenhoavaan vuoristorataan tuovat Heikki Salon kanssa esitetyt Osterikeitto ja Täydellinen cappuccino, joissa silmää isketään kevyen ranskalaisittain. Hymyn suupieliin loihtii myös luonnosmainen Mun pakko on myöntää, joka sulkee albumin vinon veikeästi

Tunnustan että on sangen klisheistä todeta kappaleiden kertovan elämän pienistä ja suurista asioista, mutta juuri niistähän Rantalainen persoonallisella tavallaan luo kuvaelmia. Toisinaan tarinat voi napata suoraan ilmasta, toisinaan sanoja, nimiä ja termejä voi tulkita vapaammin, jos siltä sattuu tuntumaan. Onko Hento valo reaktio hoiva-alan kriisiin ja mistä alkukantaisen bluesinkin kanssa leikittelevä Luupuisto oikein kertoo tässä koronan varjostamassa maailmassa? Kukin voi löytää vastauksensa, mikä on aina ollut musiikin merkittävämpiä voimia.