Alma Sipilä: Silti

Murtovesi Records

Alma Sipilä julkaisi esikoisalbuminsa neljä vuotta sitten, minkä jälkeen helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä on etsinyt ominta soundiaan ja tyyliään. Vajaa kaksi vuotta sitten Sipilä matkusti Nashvilleen ja uudessa ympäristössä, sekä uusien yhteistyökumppanien parissa musiikki lähtikin kehittymään uuteen suuntaan. Albumin tuottajaksi löytyi Neilson Hubbard ja soittajiksi kiinnitettiin myös muita rautaisia Americanan ammattilaisia.

Amerikkalaisen musiikin lavea perimä kuuluukin Silti-albumilta läpi vahvana ja elinvoimaisena, tosin Sipilän toinen jalka seisoo vahvasti suomalaisessa pop-maisemassa, minkä ansiosta/takia eri kappaleet herättävät hyvinkin erilaisia tunnesekoituksia. Ensimmäisenä huomio kiinnittyykin albumin syvään ja täyteläiseen soundimaailmaan, jossa hiljaisuus on yksi jykevimmistä kannatinpilareista. Näin Sipilän hiljainen laulu saa ansaitsemansa valokeilan, kun rytmiryhmä latoo pienistä palikoista perustuksia joita Eamon McLoughlinin viulu ja David Henryn sello täydentävät tarkoin mutta pääosin vähäisin vedoin.

Pienuus ja rakenteellinen keveys ovatkin elintärkeää ilmaa, minkä ansiosta esimerkiksi Sinä pysyt poissa ja Kaikki mikä mussa laulaa -raidat pysyvät pinnalla. Toisaalta tuo varovaisuudeksikin tulkittava lähestymistapa sulkee samalla monia ovia, joista olisi saattanut päästä moniin mielenkiintoisiin huoneisiin. Mainittakoon vielä erikseen Megan McCormickin soittama pedal steel, joka on siitä jännä soitin, että se kuulostaan samaan aikaan kovin amerikkalaiselle ja aidon härmäläiselle.

Silti on kehyksiltään ja täytteiltään niin vahva albumi, että sen ainoa merkittävämpi ongelma on em. varovaisuuden lisäksi itse kappalemateriaalin epätasaisuus. Tästä käy mainiona esimerkkeinä sinkkuina julkaistut Pispala sekä Luuta ja nahkaa, joiden vastapainona samalle levylle on mahtunut raakilemaisia raitoja. Tai ehkä en vain osaa arvostaa paljaita sovituksia, vaikka uskon ymmärtävänikin tavoitteen.