Blind & Exhausted: Can’t See How Tired

Parolalaisen Blindin ja Tampereen oman Exhaustedin osuvasti nimetyn kimppajulkaisun määräävin numero on kolme. Sen lisäksi, että molemmat säröilevää alternativerokkia soittavat kokoonpanot koostuvat kolmesta soittoniekasta, on molemmilta bändeiltä äänitetty lätylle kolme biisiä. No, eivät nämä muutamat kolmoset vielä olisi mitenkään määräviä, mutta kun levytuotoksen tähdissä mitatuksi kokonaisarvosanaksi tulee vielä heitettyä kolmonen, on meikäläisen kolmosvisailussa edes jotain järkeä. Tai ehkei sittenkään ole... siirrytään kikkailusta itse musiikkiin, pliis.

Exhaustedin grungeilua on tullut aiemmin seurattua vain livenä, vuoden 2002 Tampere-ilmiö -bändikisassa trio rokkasi kunniamaininnan laatusanalla ”biisevä”. Levymuodossa hauska sanavalinta sekä osuu että lipeää sivuun Läkähtyneen kolmikon materiaalista. Vauhdikas grungeileva paahto mukavilla tahdinvaihdoilla vaanivampiin väliosiin putoaa kyllä korvaan mukavasti, muttei tarjoa juurikaan tuoreempia tarranauhapintoja sen suurempaan hehkutukseen. Vielä kun solisti Antti Loposen laulu käheilee miltei häiritsevän punkilla painotuksella, jää biisikolmikosta melko tyhjä maku. The Testistä nousee mieleen, että toivottavasti miekkoset eivät ota soittohommiaan ihan ”liian” vakavalla mielellä. Sellaista positiivista itseironiaa voisi meikäläisen korvaan irrota räkäisen taittuvan laulun yhdistelemisestä miltei ylivakavaan ”proge”hakuisuuteen. Kyllä kyllä, edelleen puhutaan grungesta. Kuunnelkaapa itse. Ja älkää nyt hermostuko, toki soittohommat pitää sinänsä ottaa tosissaan eikä se huumori ihan joka paikkaan edes sovi. Toivon vain, ettei sopivaa pilkettä silmäkulmassa myöskään kokonaan unohdeta. Kokonaisuudesta kyllä pidän, mutta ei vielä näillä biiseillä irtoa perusaplodeja kummempia ulvahduksia. Eli meikäläiseltä kaksi ja puoli tähteä, siis puolet asteikosta.

Siirrytään reilu viisikymmentä kilometriä etelään ja heikkonäköisen Parolan kolmikon kyytiin. Heti ensimmäisellä yrityksellä Curling Blind todistelee olevansa liikeellä paljon Exhaustedia suoraviivaisemmalla ja jyräävämmällä linjalla. Ikäänkuin vaihdettaisiin räkäNirvanasta vihaiseen Tooliin. Tai jotain. Mutta mutta... juuri kun alkaa lyödä triolle jyräbändin leimaa, alkaa 9 Inch, joka loistaa miltei jylhästi vaanivilla säkeillään. Pauhaava kertsi tuo biisin mukavan tasapainon, näitä kelpaisi kuulla lisääkin. Jos nyt jotain pitää nostaa esiin, niin hetkittäin Jussi Tolvasen ääni ei tunnu saapuvan ihan tavoiteltuihin sfääreihin asti. Sehän voi tietysti toisaalta olla ihan leimaavakin juttu, onhan monen megabändin laulaja ulosanniltaan välillä hyvinkin ajatuksia herättävä. Silti moinen ulvahtelu ei joka välissä tahdo tippua meikäläisen suodattimeen. Muuten musiikki vakuuttaa isosti. Vielä kun unisesti sykkivä Snow hiljalleen laskeutuu kuulijan korviin, jää loppuvaikutelmaksi hyvinkin lupaava tulevaisuuden tekijä. Nollasta kymppiin seiska, eli kolme ja puoli starbaa.

Ps. Vaikka levyn teema onkin näkökyvytön ja lopen uupunut, on etukannen silmä kyllä kaikkea muuta kuin edellä mainittuja.