EMI

Kanonisoiduilla veteraanibändeillä on turhauttava taipumus takertua ilmaisunsa riskittömimpään ja turvallisimmalta tuntuvaan peruskuvastoon kuin laskuvarjon laukaisunaruun. CMX ei kuulu tuohon joukkoon ja yhtye onkin onnistunut luomaan kymmenennellä studiolevyllään uransa kenties kestävimmän kokonaisuuden, tavoittanut sen näennäisen yksinkertaisen seikan, että asemansa vakiinnuttaneella orkesterilla jos kenellä pitäisi olla varaa ellei suorastaan velvollisuus kokeilla rajojaan entistäkin tarmokkaammin. Sanalla sanoen, CMX ei tällä kertaa ole kompastunut siihen pop-musiikissa yleiseen paradoksiin, jossa ainutkertaista magiikkaa yritetään luoda itseään toistamalla. En tiedä kuinka tietoisesti bändi on julkaisuprofiiliaan miettinyt, mutta yksinkertaisuudessaan konsepti on loistava: joka toinen levy suoraviivaisempaa rokkia, joka toinen kokeilevampaa menoa – ja nyt on siis jälkimmäisen vuoro.

CMX:n vanhatkin vahvuudet ovat Aionilla esillä, mutta tuntuu kuin nekin olisivat terävöityneet otollisessa ja inspiroituneessa ympäristössä. Levyn selkeä, pahuuden olemuksen ja sen symboleiden ympärille rakennettu teemarakenne on tehnyt A.W. Yrjänän kryptisille sanoituksille hyvää. Myös CMX:n ainutlaatuinen, vallankin kielisoitinosastolla telepatiaa lähenevä yhtyesoitto kulkee uljaammin kuin vuosiin. Lopullisesti paketin silaa kuitenkin rikas tuotanto, jonka sovitusratkaisut vilisevät kokonaisuutta palvelevia yksityiskohtia. Levyn herättämät assosiaatiot poukkoilevat villisti thrash-metallista (Fysiikka ei kestä tuo metkalla tavalla mieleen Megadethin Foreclosure of a Dreamin) ambientin kautta sinfoniseen ja oikeasti edistykselliseen progeen, jota vaikkapa CMX:n oma proge-eepos Dinosaurus Stereophonicus ei ollut millään tasolla.

Aion on siis mykistävän moniulotteinen teos yhtyeeltä, joka ei ole antanut rutiinin jähmettää muotokieltään. Kappaleista ainoastaan Kyyn pimeä puoli jää muiden varjoon ja sekin oikeastaan vain melodialtaan ärsyttävän hyvät vai huonot uutiset -hokemansa vuoksi. Vastapainoksi Palvelemaan konetta on puhtaalla tunne-elämyksen tasolla, sanojen ja musiikin symbioottisena liittona ajateltuna koskettavin CMX -kappale sitten Kirosäkeiden. Erityismaininnan ansaitsevat Aionin kosketin- ja jousiosiot, joissa on koko ajan oma sävellyksellinenkin antinsa tavanomaisen värittämisen lisäksi. CMX on edelleen ainoa viemäri, jonka suodattama lopputulos on kaunis ja harmoninen.

Positiivista Aionilla on myös myöhempien aikojen CMX:n kiusallisimman piirteen, ironiaan haudatun viisastelun miltei täydellinen poissaolo. Viimeistään tämän myötä Aion edustaa ainakin minulle yllättävintä kuviteltavissa olevaa CMX:ää, paluuta suvereeniksi laaduntakeeksi ja –määrittäjäksi; pitkälle urallaan ehtineillä bändeillä kun on harvemmin tapana kääntää kelkkaansa niin radikaalisti, että näkisimme koskaan esim. MC Yrjänän ja Trio Viemärirottien esiinmarssia. Aion on hieno teos, maailman toiseksi paras nimisensä levy heti Dead Can Dancen levyttämän kaimansa jälkeen. Ja antoisimpia kuulokekuuntelulevyjä WASPin The Last Commandin ohella. Eikä tämä ollut vitsi.