Recoils: Behind Invisible Things

Omakustanne

Kaikella on aikansa ja nyt on koittanut Recoilsin aika. Vuodesta 2012 toiminnassa ollut rockmetal-yhtye julkaisee toisen pitkäsoittonsa ja pistää samalla hanskat naulaan. Päätöstä täytyy tietysti kunnioittaa, mutta samalla mieleen nousee kysymys: olisiko matkaa kannattanut sittenkin vielä jatkaa?

Behind Invisible Things jatkaa tutuilla rockmetallin saroilla möyryämistä ja bändin melankoliaan taipuvainen rymistely on jälleen rikasta, monivivahteista ja toisinaan runsailla sävyillään yllättävääkin. Tällä erää kiekkoa ei ole markkinoitu sen kummemmin sinkuilla, eikä tästä lähemmäs 50 minuutin virstanpylvästä ulottavasta kokonaisuudesta ole helppo lohkoa raitoja irti. Albumia leimaavatkin teosmaisuus, massiivisuus sekä tiettyjen teemojen toistuva pintaan nousu. Näistä syistä kiekosta joko pitää entistä enemmän, tai sitä ei pysty ymmärtämään sitäkään vähää – välimuotoja tuskin löytynee paljoa.

Recoilsin toimia on halki vuosien leimannut ehdottomuus, härkäpäinen oman tien kulkeminen sekä synkkyyttä heijastelevat soundipaletit. Kaikki nuo tekijät ovat myös nyt läsnä ja etenkin vokaalien puolella ryhmä on ottanut rohkeita askeleita yhä syvemmälle varjojen puolelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että selkä olisi käännetty valolle lopullisesti, esimerkiksi Bone Rosary on suorastaan huimalla spektrillä operoiva numero, jossa melodiset pop-koukut ja metallin äärimmäisimmät kulmat taittuvat jotenkin saman varjon alle.

Matka on siis päättymässä, mutta omasta mielestäni Recoilsin tekemisissä – ja etenkin tekemättä jääneissä asioissa – olisi ollut runsaasti potentiaalia. Kaikella on aikansa ja jos mitään tarkoitusta haluaa etsiä, niin tämänkin albumin syvyyksistä voi löytää kiehtovia pikkumaailmoita, kuten vaikkapa Amygdala is Dead ja sarjakuvamaisesti räiskyvä Cartoon Violence.