Harmaa Getto: Ovenvartija

Svart Records

Joose Keskitalo ja Lauri Ainala osuivat kiistatta aikansa hermolle kymmenen vuotta sitten, kun Suomimorsiamen pyhä tie -albumi ilmestyi. Ongelmitta klassikoksi laskettavan pitkäsoiton ’denso-hoppia’ oli tuolloin työstämässä myös Arwi Lind ja vaikka kiekolla ei ollut juuri mitään tekemistä hip hopin kanssa, onnistui Harmaa Getto hämmentämään rajavyöhykkeet savuisilla soundeillaan. Sittemmin Harmaa Getto on ollut sangen hiljaa, mutta nyt on koittanut paluun aika.

10-luvun viimemetreillä Harmaa Getto kuulostaa eittämättä hieman erilaiselta kuin plus kymmenen vuotta sitten, eikä lisäjäsenillä kasvatetun ydinduon tekemisiä voi pitää enää aivan yhtä vallankumouksellisina kuin silloin muinoin. Tulevan sarastus onkin tavallaan vaihtunut menneen horisonttiin, kun ryhmä tähyilee itään, aina Karjalan tuolle puolen saakka. Jos ei maantieteellisesti, niin ainakin henkisesti. Äänet vääristyvät, aikajanat sotkeentuvat ja ryhmän näkemys trip-hopista on sanalla sanoen uniikki.

Rappio, kuluminen, ikääntyminen, luihin puskeva nihkeys, mennyt – näistä osista on Ovenvartija kasattu. Sen kulahtaneissa kulisseissa hallitsevia tiloja ovat saastaiset ja ajan voimille periksi antaneet talot, joiden seiniltä maali on aikaa sitten hilseillyt pois. Käytävissä kaikuvat satunnaisesti 60-luvun ’parempien aikojen’ kaiut, jotka vääristyvät ja venyvät, kuten ihmispolon muistikuvat konsanaan.

Albumi onkin kuin isku vasten modernin suomalaisen city-ihmisen kasvoja, joka on menettänyt identiteettinsä mega-ostareiden monikansallisten ketjujen katkeamattomasta kalkkeessa. Muistutus siitä, että kaikki se jota pidät nyt modernina, on vain hetken tässä ja pian jo roskaa. Harmaa Getto maalailee Vanhat Mestarit lievällä ironialla ja kun Tuomari nostaa maljan, on Bristolin trip-hop vääntynyt miltei tunnistamattomaksi kasaksi isosetien aikaista roinaa.

20-lukuun lähdettäessä Harmaa Getto on melankolisempi, iäkkäämpi ja kuluneempi, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla.