Pekka Tuomi: LSD

Luova Records

Desibeli.net ei missään nimessä, muodossa ja tasolla kehota ketään hääräämään minkäänlaisten huumausaineiden kanssa, mutta jos jokin kemiallinen päänsotkin voisi kuvata popin arvaamattomampia puolia 60-luvun kukkaislapsiaikana, niin se olisi kiistatta LSD. Ja mistä muusta Pekka Tuomi osaakaan tällä erää uuttaa innoitustaan, kuin psykedeelisen 60-luvun huuruisista pop-syövereistä ja noiden viattomampien aikojen naiiviudesta. Ottakaa siis värikkäät aurinkolasit esiin, antakaa kuvioiden heijastua seinille ja nauttikaa pop-trippailusta.

LSD-albumi on kieltämättä paljosta velkaa monille värikkäästi pukeutuneille jäteille, jotka nostivat Woodstockin legendaksi, moogin merkittäväksi soittimeksi ja solmuvärjätyt kankaat olennaiseksi osaksi pukeutumiskulttuuria. Syd Barrettin aikakauden Pink Floyd ja kersantti Pippurin hurmaaman The Beatlesin tekemiset on siis otettu haltuun, mutta nämä värikkäät väylämerkit eivät suinkaan rajaa ja sulje pois muita reittivaihtoehtoja.

Mämmilammikko utuileekin uudemman dreampopin lostintranslationmaisissa kulttuuriristitulissa ja lähes kuusiminuuttiseksi jätiksi paisuva Tunneleiden profetiaa porautuu syvemmälle eteerisen synapopin jykevään peruskallioon. Hetkittäin Tuomen ilmaisu herättää assosiaatioita maneereistaan ja räyhästään vapautettuun Ismo Alankoonkin, mutta esimerkiksi reilun minuutin mittainen Kissa on kyllä puhdasta uuden aallon Neubauten-möykkää.

LSD on syvä matka. Kenties liiankin syvä ja monipuolinen, sillä kahdentoista raidan kokoelma ääniä ei tunnu juuri albumilta, tai kovinkaan koherentilta kokonaisuudelta. Ehkei sen ole tarkoituskaan moista tehdä, mutta omaan korvaani LSD vaikuttaa jo rahdun turhan pirstaleiselle. Ääniä ja musiikkia taivaan ihmeiden tuijottajille ja sisäisten avaruuksien tutkijoille, jotka sydämessään ymmärtävät Barrettin aivoitukset.