Ikinä: Millenniaalin itsehoito-opas epävarmaan aikuisuuteen

Sakara

Monet tahtoisivat yhdistellä eri genrejen parhaita puolia toisiinsa tuosta vaan, mutta harvalta se oikeasti luonnistuu ilman väkinäistä puristelua. Ikinän kohdalla hybridien luominen ei kuitenkaan tuota murheita, sillä bändi on takonut metallia, poppia, punkkia, grungea ja rockia toisiinsa jo toisen pitkäsoitollisen verran.

Pitkästi nimetty albumi on mitaltaan sopiva, eli noin 40-minuuttinen kiertoajelu pitkin räväkän remmin fanittamia maisemia. Albumin alkuun sijoitettu Senkin milleniaali / En tullu pysähtyy -biisikaksikko lyö jauhot useampaankin suuhun, ryhmän progehtavan metallimyllytyksen yhdistellessä tuttuja SOAD ja Korn -flirttailuja paremminkin Slayerista tuttuun soundiväkivaltaan. Seuraavassa kurvissa pop-koukku vilahtaa kuitenkin poskeen, kun Lässyä tarinaa jumittaa itsensä aivopoimuihin raivostuttavan loistavalla lallattelullaan. Eikö näille millenniaaleille oikeasti voi mitään?

Ikinä on kieltämättä keksinyt uniikin kaavan, joka useimmiten vielä menee toimimaankin, mokoma. Läheskään jokainen laukaus ei kuitenkaan osu maalirimojen sisäpuolelle, eikä ryhmä tunnu oikein tietävän hetkittäin, että mitä pitäisi oikein tehdä. Tai ainakaan itse en löytänyt Ei oo helppoo -lässyilylle oikein käyttöä, eikä Viinalaulukaan vakuuta mukarankkoine rypistelyineen.

Hiukan kaksiteräinen ja hajanainen kokonaisuus siis, mutta ainakin Ikinä on uniikki lumihiutale lähestyvässä adventtimyräkässä. Ehkä rahtu pois raskauden puolelta ja pientä satsausta tarttumapintojen luomiseen, kiitos.