Vando Suvanto: Pieninä paloina

Riskirecords

Vando Suvanto on pitkän ja kunnioitettavan uransa aikana ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin yhtyeessä aina 60-luvulta lähtien. Lyömäsoittimia suosiva herra ehti julkaista sooloalbumit ja 90- ja 00-luvuilla, mutta vasta 10-luvulla Suvanto on pistänyt soolouransa kunnon vauhtiin, ainakin jos kyytiä mitataan julkaistuina pitkäsoittoina. Pieninä paloina -albumi onkin jo neljäs albumi kuluvalla vuosikymmenellä, mutta seitsemän vuoden takainen Onnenpekka on jäänyt rytäkässä odottamaan ylittäjäänsä.

Odotus saattaa nyt olla ohitse, sillä Vando Suvanto on saanut loihdittua pääosin akustisista soittimista mielenkiintoisesti viipottavan albumikokonaisuuden, jossa mystinen teatraalisuus ja suorasukaisen rosoinen tilitys hakevat toisistaan vastapainoa. Liidellen istuttaa kuulijan teatterin penkkiin, tai kenties Suvanto töksähtelevästi sanaillessaan ja sanojen rytmillä soittimia vastaan sotiessaan luokin jo omanlaistaan runoutta? Näiden raitojen kanssa kuulija jätetään usein tilanteeseen, jossa on vain tehtävä omat johtopäätökset ja kaapattava kappaansa ne palaset, joista sattuu kulloinkin pitämään.

Mestarin rinnalla Matti Wallenius, Petri Heimonen ja Toni Hietala urakoivat erilaisten soitinten kanssa puhaltimien, lyömäsoittimien ja kielisoittimien vilahdellessa toistensa lomitse, ylitse ja alitse. Eikä kertoja luo itsestään kovinkaan rakastettavaa kuvaa. Kusipää on mielestään toisinaan öykkärimäinen ja Puhun ja puhun korostaa vain moottoriturpaisuuden ikäviä puolia, etenkin kun nyt ei olla missään Amerikassa, jossa jokainen tauko on täytettävä puheensorinalla.

Jostain syystä asetun kuitenkin tämän fellinimäisen, omat epätäydellisyytensä tunnustavan tallaajan puolelle. Teeskennellään ja Ei kiirettä sekoittavatkin vesiä taas siinä määrin, että ns. totuus karkaa jonnekin aaltojen sekaan. Vai oliko se siellä edes koskaan?

Suvanto viskoo huomioitaan näennäisen huolimattomasti, mutta tuskinpa yksikään sana tai soundi on paikallaan vahingossa. Etenkin lyömäsoittimet luovat vinoa ja viettävää maisemaa, kaiken ollessa silti jatkuvasti selkeää, kuulasta ja hyvällä tavalla vähäistä. Erikseen on nostettava esiin myös persoonallinen lausuntatapa, josta joko pitää tai ei, välimuotoja tuskin on.