The Menzingers: Hello Exile

Epitaph

Pennsylvanian Scrantonista kotoisin oleva The Menzingers jatkaa vuodesta ja albumista toiseen muuttumattomalla kokoonpanolla. Miltei täysin muuttumaton on myös ryhmän melodinen punk rock, joka kuulostaa niin amerikkalaiselta, ettei moisen voisi uskoa edes mahdollista. Toisaalta: Scrantonin lempinimi on The All America City, joten ehkäpä ympäristöllä on vaikutusta, ken tietää.

Niin tai näin, Hello Exile on The Menzingersin kuudes pitkäsoitto ja jo neljäs suojatteihinsa tyytyväisen Epitaphin leivissä. Vuosien saatossa rankimmat ja rosoisimmat punkin lohkareet ovat hioutuneet ja siirtäneet yhtyettä lähemmäs valtavirran jenkkirokkia, mutta teksteissä bändi jatkaa edelleen punkille ominaisesti kipukohtien läpi käymistä – ja niitähän on tämän päivän Amerikassa kenties enemmän kuin koskaan aiemmin.

Kivusta ja murheesta puhuttaessa Last to Know lienee yksi eriskummallisimmista teksteistä, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Julmuuksien ja verenvuodatuksen kierrettä kiroava kappale tuntuu kumpuavan yli aikakausien, kansallisuusrajojen, uskontojen ja ismien toteamaan kaiken kauhistuttavaa väistämättömyyttä. Eikä nimibiisi Hello Exilekään jää juuri lyhyeksi verrattaessa sitä vaikka moderniin runouteen. Terävämpien tekstien lisäksi huomiota herättävät rahdun hitaammat ja melodioitaan hellemmin kohtelevat sävellykset, kappaleiden keskimitan painuessa lähemmäs neljää minuuttia.

Onko The Menzinges siis aikuistumassa – ja jos on, niin onko siitä varsinaisesti mitään haittaa? Punk rockin saralla sääntöjä ei pitäisi ensinnäkään olla, ja huomaan ainakin itse viihtyväni Hello Exilen parissa ongelmitta. Parasta The Menzigersiä tähän mennessä.