Duo Milla Viljamaa & Johanna Juhola: Piazzolla Passage

Warner / Finlandia Records

SibA:n kansanmusiikkiosastolla opiskelevat harmonikansoittaja Juhola (s.1978) ja pianisti Viljamaa (s.1980) näyttäytyvät suhteellisen usein opinahjonsa Pitäjänmäen toimipisteen kuppilassa. Sitä teen itsekin usein. Eronamme on vain se, että siinä missä allekirjoittanut hengaa paikalla tuntikaupalla, he ottavat usein kahvin, ehkä jopa ruuat mukaan harjoitusluokkaan, jossa heillä ovat olleet sessiot meneillään. Näin on käynyt “muutaman” kerran useammin kuin vain kerran. No Time Toulouse! Minä laiskuri olen tuntenut noissa tilanteissa hienoista kateutta, mahdollisimman positiivista sellaista tietysti. Että kyllä voivat jotkut ihmiset jaksaa.

 Tuon miltei yli-inhimillisen reippauden lopputulos on tässä. Eli levyllinen Astor Piazzollan (1921-1992), tuon klassisenkin väen kelpuuttaman nuevo-salonkitangomiehen musiikkia, parilla Juholan omalla ja Tobias Morgensternin kappaleella maustettuna. Tällä huippuluokan musiikkikäyntikortillaan duo vakuuttaa päkeimmätkin tangoskeptikot osoittaen, että kansainvälisen Piazzolla-kilpailun voitto Italiassa 2002 on ollut täysin ansaittu. Sadat ja taas tuhannet, ehkä jopa miljoonat harjoitustunnit kuultavat läpi tästä saumattomasta soitonrytkeestä, ja olisinkin täten valmis nimeämään tämän duon Suomen ykkös-Piazzola-kokoonpanoksi. Voin kertoa, että se on paljon, sillä näinkin pienessä maassa kuin Suomi on Piazzolla-kenttä todella laaja. Kokoonpanoja löytyy monen käden sormille, mutta niistä puuttuu usein se tangossa tarvittava munahiki.

 Tästä se löytyy. Tämä levy käy todistusaineistona vastaan kaikkia niitä kulahtaneita tangokäsityksiä, joilla hauru tai kranttu argentiino saattaa yrittää vähätellä tätä duoa. Esimerkkeinä a) “Oikeaa tangoa soittavat vain miehet”. b) “Oikeassa tangossa pitää olla bandoneon (argentiinalainen tangoharmonikka)”. c) Oikeaa tangoa voivat esittää vain yli 50-vuotiaat (miehet).

 Vaan kun ei x3! Tangon pohjatonta surua ja kaipuuta (ah, mikä klisee!) on saatu cd:lle ihailtavan hyvin. Sen huomaa etenkin dynamiikoista: tämän kaltaiseen musiikkiin ei kompressoria käytetä. Hiljainen on hiljaista ja voimakas voimakasta. Tämä saattaa järkyttää radiosoittoon tottuneita kuulijoita, mikä näin etukäteen varoitettakoon. Viljamaan soitto on varmaotteisen sävykästä, ja Juholan soitantaa voisi luulla bandoneonin soitoksi, jos hän ei välillä tulisi paljastaneeksi soitintaan sille tyypillisten melismojen ja kuvioiden käytön kautta.

 Mielestäni merkillepantavaa on paitsi se, että duo on itse sovittanut kappaleet, myös se, että kestot pysyvät aisoissa, tuloksena mukavan tiivistä musiikillista kerrontaa. Vaikkei tangon sisintä tietenkään kuitatakaan parilla minuutilla per laaki, riittää jo viisi minuuttia saamaan itse kunkin alahuulen väpättämään.

 Kappaleet on valittu levylle erittäin hyvin. Kuluneimmat adiosnoninot on jätetty poie, tunnetuimmat raidat lienevät Balada para un loco ja Oblivion. Saattaa johtua jonkinlaisesta Piazzolla-ähkystä, mutta itse tunsin suurinta mielenkiintoa levyn ei-Piazzolan kappaleita kohtaan. Irti tangosta ja Pechvogel edustavat sen verran hassua ja uutta luovaa quasimodo-tangoa, että sen tyylistä kuulisi mieluusti enemmänkin.

 Pikkumiinuksen annan vain kansien kuolleenvihreäsävyisestä “hammaslääkärin odotushuoneessa” - meiningistä.

 Kun kakskyt ja risat - ikäiset ihmiset voivat soittaa näin kypsästi, on suuri vääryys, että täällä junttilassa starat valitaan silti popstarseilla ja idolseilla. Respectiä tälle duolle: pintakerroksen alta ne osaajat löytyvät! It takes two to tango... and two seems to be enough to tango!

 PS. Jess: pystyinpä kirjoittamaan tämän käyttämättä sanaa “naisenergia”!