Laine: Onnekas paskiainen

Secret Entertainment / Kaitapolku Productions

Laulaja/kitaristi Derek Sindelin kipparoima Laine hämmensi suomirockin ja bluesrockin välisiä vesiä reilun kahden vuoden takaisella Liikennevaloissa-esikoisalbumillaan. Ryhmän ”orgaaninen folkpopblues” osaa myös toisella kierroksella kiteyttää tarvittavat palat kotimaisesta rock-iskelmästä sekä em. muodoista, kuten keväinen Vuoret-sinkku jo osoitti. Odotukset toista pitkäsoittoa kohtaan olivatkin heti kättelyssä aavistuksen kohonneita.

Toisen albumin kymmenessä laulussa ja noin 40 minuutissa arjen pienet ja isommatkin kurvit asettuvat pakottomasti paikoilleen, useimmiten eloa ylistäen ja lasit puolitäysinä nähden. Nokkamiehen kirjoittamat biisit asettuvatkin ns. jokamiehen puolelle, joka voi kirkkain otsin ja vailla pienintäkään sarkasmin pistävää makua laulaa kuinka Beibi on mun ja Onnekas paskiainenkin on vain onnekas heppu.

Amerikkalaisen bluesin perimässä ja suomirockin maanläheisessä kolistelussa on kieltämättä yhteistä rajapintaa, jota Laine on keksinyt ovelasti hyödyntää ja kehittää eteenpäin. Niinpä bändin bluesahtava kitararock soundaa samaan aikaan väkevästi amerikkalaiselta ja suomalaiselta, ilman että kumpikaan puolisko kärsisi päälleliimauksen vaikutelmalta. Kaikki elementit tuntuvat vain olevan kohdillaan, eikä toimivaan kaavaan tarvita enempää.

Onnekas paskiainen kulkee hymynkare suupielessään halki maisemien, joissa voi nähdä niin preerioiden loputtomat lakeudet kuin tuhansien ja taas tuhansien järvien maan. Eivätkä ne ostarit, rakkausmurheet ja arkipäivät taida niin kovin paljon erota toisistaan tälläkään puolella Atlanttia.