Antti Autio: Pihalla tuulee taas

Soit Se Silti

Miksiköhän me suomalaiset rakastamme niin suurella sydämellä melankoliaa, sekä siihen tiiviisti kiinni kudottua surumielisyyttä. Kumpuaako tämä taipuvuus synkkyyteen puoli vuotta kestävästä hämärästä vaiheesta, vai löytyvätkö syyt kenties geneettisestä perimästämme tai halki sukupolvien jatkuneesta koettelemusten ketjusta? Niin tai näin, melankolisella musiikilla on mennyt – ja tulee taatusti menemään myös vastaisuudessa – kotimaisilla markkinoilla oikein mukavasti, ainakin jos asioita pohtii kaupallisesta kulmasta.

Laulaja/lauluntekijä Antti Autio osui kieltämättä alkuvuodesta kutkuttavan lähelle häränsilmää Mustaa-sinkullaan, jossa karsittu folk-pop sävellys ja viiltävät lyriikat kiteyttivät pettymyksen kitkerän pikarin maun. Kesän jälkimmäisellä puoliskolla ilmestynyt Liikaa-sinkku osoitti puolestaan Aution hallitsevan myös eltonjohnmaisten mahtiballadien teon kaikkine pinaakkeleineen ja krumelunkeineen. Nämä kappaleet nousevat myös vaivatta miehen toisen albumin kärkibiiseiksi, joiden tasolle muut raidat eivät tahdo oikein yltää.

Rikkinäinen piha svengailee hiljaista poprokkiaan lupaavasti ja Maailman reunalla on kaunis päätöskappale, jonka myötä Autio yltyy suorastaan rokkaamaan arcadefiremaisen, hakkaavan ja maanisen vallituksen puristuessa hetkittäin kuulijan ympärille. Mikä muodostuu kuitenkin ongelmaksi, on Aution peräänantamaton melankolia, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä karkaa jo liian pitkälle ja jättää auringonvalon pilkahdukset tarpeettoman harvoiksi. Toki elon jatkuva jauhanta on toisinaan raskasta ja vaikeaa, mutta kyllä se puolityhjäkin lasi on joskus puolitäysi. Onhan?

Pihalla tuulee taas -albumi tulee taatusti löytämään niin ystäviä kuin vihollisia, sillä miehen tyyli ja ilmaisu ovat persoonallisia. Hienoja biisejä, mutta albumimitassa raskasta materiaalia.