Pariisin kevät: Reuna

Eräällä paikallisradiolla oli 1990-luvulla ideana erottua sillä, että uutiset tulivat jo ennen kuin kello on tasan. Pariisin kevät on lähtenyt hieman samalla sapluunalla uudelle vuosikymmenelle pari kuukautta etuajassa. Jo edellisellä Kuume-albumilla (2017) pintaan nousseet syntetisaattori- ja konesoundit on nostettu toiseen potenssiin, albumin nimeä myöten turhankin alleviivaavasti: TÄMÄ ON UUSI AIKAKAUSI, PERKELE! Autotune-nupikatkin käyvät välillä kaakommassa kuin koskaan aikaisemmin.

Avausraidan tunnelmat kertovat oleellisen. Jos Kaikki on satua (2012) -albumin kaupallisen ja taiteellisen onnistumisen jälkeinen Jossain on tie ulos (2013) syntyi menestyskrapulassa, nyt mennään henkilökohtaisemmalle tasolle: joka puolella onnittelui/kukkakimppui/ja puolityhjii pulloja/auringon ensisäteet työntyy/mun kivisten silmien taa. Vaikka nuoren ja aikuisen Arto Tuunelan dialogiksi puettu teksti kertoo enemmän rokkitähden ja 40-vuotiaan arkisen elämäntilanteen ristiriidasta kuin fyysisestä krapulasta, jokainen joka osaa lopettaa, ymmärtää että tällainen ei voi jatkua. Kenties juuri siksi Tuunela on lähtenyt Reunalle.

Pariisin kevät ei ole siis entisensä – ja hyvä niin. Uuden lehden kääntäminen ei kuitenkaan ole automaattinen onnistuminen, ja Reuna tuntuukin tienristeyksessä syntyneeltä välityöltä, jolla lopullinen irtiotto menneestä tapahtuu. Välityön tuntua alleviivaa 1990-lukuinen Stratovarius-levynkansi, joka istuu tällaiseen taiteelliseen uuteen alkuun uskomattoman huonosti.

Ruusut-mies Miikka Koiviston hääräily Tuunelan ja Artturi Tairan tukena kuuluu sovituksissa ja muutaman kappaleen tuotannossa unimaisena maalailuna. Irtiotto kärsii kuitenkin epätasaisuudesta. Albumin alkuviisikon tasolle ei ylletä kuin hetkittäin. Avausraita Kaikkee ei voi pukee sanoiks ja Silta pitävät parhaiten pintansa tehokuuntelussa. Tärkeintä on kuitenkin päänavaus ja hyppy tuntemattomaan. Seuraavalla albumilla laskeutuminen voi onnistua paljon paremmin.