Pimeys: Delta

M.dulor

Maailma on muuttunut paljon sinä kahtena ja puolena vuotena, jotka ovat kuluneet Pimeys-yhtyeen edellisen albumin ilmestymisestä. Silkkitie oli nelihenkisen poprock-yhtyeen viimeinen pitkäsoitto ja Delta on trioksi kaventuneen ryhmän ensimmäinen koitos.

Pimeys ryhtyi pohjustamaan neljättä albumiaan jo alkuvuodesta, kun ensimmäinen sinkku Eikö ne tiedä esitteli tammikuun pakkasissa rumpalittoman bändin elektronisesti ryyditettyä poppia ja aiempaa vahvempia lauluharmonioita. Samalla kun ilmaisu on suoraviivaistunut, ovat myös aiheet lähentyneet tavallisen arjen pelkoja, toiveita, haaveita ja aatoksia.

Vuoden alun jälkeen bändiltä on ilmestynyt kolme muutakin sinkkua, ja niin Aave kuin Aivot narikkaan osuivat kumpainenkin lupaavasti hittisuoneen. Viimeinen silaus oli jälkimmäisen biisin rakenne, jolla valkoiset miehet intoutuvat funkkailemaan elektronisen setin, moogin ja saksofonin ryydittäminä.

Pitkäsoitolta löytyy kuitenkin seitsemän muutakin raitaa, joista neosoulahtava Piruparka ja rouheasti rokkaava Mä en tänne jää nousevat nopeasti kärkikahinoihin. Henkilökohtaisia ulottuvuuksia avaava Olen rakastanut elämää lähtee myös uljaasti kohti uusia suuntia, kertosäkeen iskiessä silmää kotimaisen iskelmän kanssa – ja mikäs siinä on iskiessä, kun kipale on täyttä dynamiittia.

Paljon on siis muuttunut, eikä Pimeys ole enää se sama orkesteri kuin debyyttinsä aikoihin – mutta miksi sen toisaalta pitäisikään olla. Kasvu ja kehitys ovat tuoneet trion uuteen tilanteeseen, josta se selviytyy jälleen kerran voittajana. Täyden pistepotin eteen asettuu pari täytteeltä tuoksahtavaa raitaa, mutta muuten Delta on mitä vahvin näyttö trion luomisvoiman ehtymättömyydestä.