Alex Cameron: Miami Memory

Secretly Canadian

Australian nuori synapop-keisari pistää kolmannella sooloalbumillaan rohkeampaa vaihdetta silmään. Siinä missä kahden vuoden takainen Forced Witness tasapainoili pastissin ja oikeasti varteenotettavan musiikin rajamailla, ovat kuluneet vuodet hioneet Cameronin rosoja – ja toisaalta uurtaneet aivan uusia kanjoneita herran sielumaisemaan.

Paljon sanottiin ja henkilökohtaisia solmuja availtiin jo kiekkoa pohjustaneilla Stepdad, Miami Memory ja Divorce -sinkuilla, jotka tekijänsä mukaan pohjautuvat kaikki todellisiin tapahtumiin, ihmisiin ja tilanteisiin. Särkyneen ja kärsineen sydämen korvennus onkin tavallaan albumin kantava teema. Toisinaan kärsijä on kertoja, toisinaan taas murheen mankeloitava ovat ne henkilöt, jotka ovat syystä tai toisesta kertojan läheisyydessä. Eivätkä nämä ole pelkkiä parisuhdeongelmia, sillä ihmisten väliset tunteet, suhteet ja riippuvuudet ovat huomattavasti moninaisempia.

Musiikillisesti Miami Memory on keveintä materiaalia mitä Cameron on tähän mennessä luonut, raitojen soljuessa poutapilvien tavoin pop-taivaiden halki. Monipuoliset koskettimet ovat nousseet merkittävimpään asemaan laulun rinnalla ja juureva urkusoundi onkin kiekon tunnusomaisin piirre. Pinnat on annettava myös syntetisaattoreiden luovaan käyttöön, jolla aiemmin painostaviksi äityneet kasarivaikutteet on saatu sulautettua tähän päivään.

Springsteenit ovat nyt vaihtuneet dylaneihin ja tarkoituksia luotailevassa kulussa on myös hyvä määrä Ziggy Stardustin jälkeistä David Bowieta, joka yritti kovasti löytää uutta suuntaa ja johtotähteä uralleen. Eihän tämä nyt mikään Young Americans ole, mutta irtiotto kuitenkin, ja jotkin elementit tilanteissa muistuttavat kovasti toisiaan.